In English.

Helsingin Sanomat toukokuun 14 p. 1918:

Suomen kansalaisille.

Suomen kansan korkein unelma on toteutunut. Maailmansodan mahtavain tapausten yhteydessä Suomi on saavuttanut valtiollisen itsenäisyyden. Meidänkään kansamme ei pitänyt saada tätä kallista lahjaa ilmaiseksi. Sodista katkerin, se, jossa kansakunnan jäsenet seisovat toisiaan vastassa, täytyi kansamme käydä vapautuksensa lunnaiksi. Suomen nuori kansanarmeija on nyt, sen mahtavan vallan avulla, jonka aseiden voitto teki maamme itsenäisyyden mahdolliseksi, vienyt tämän taistelun voittoon. Suuret ovat ne uhrit, jotka se on vaatinut. Se on kysynyt tuhansien jalojen Suomen miesten, jopa monien vieraidenkin, veren ja hengen taistelukentällä, tuhannet ovat kaatuneet murhamiesten kädestä, raunioina savuavat laajat alat isänmaata, vihaa ja katkeruutta tulee kauan huokumaan kansalaissodan jäljistä.

Mutta Suomen kansa tahtoo elää ja sen tulee elää. Avarampana, lupaavampana kuin koskaan avautuukin nyt tulevaisuus tälle kansalle. Meidän täytyy vain tajuta, mitä meiltä vaaditaan, tällä historiamme ratkaisevalla hetkellä, ja kansamme voi kulkea kohti elämää, joka on oleva valoisampi, rikkaampi, onnellisempi kuin milloinkaan ennen.

Suomen kansan tulee nyt laskea itsellensä uuden valtiollisen olemassaolon perusteet. Maasta, joka on ollut vain sisällisissä asioissansa itsenäinen ja joka ei vuosikymmeniin ole saanut tätäkään rajoitettua vapautta rauhassa nauttia, on Suomi nyt kohoava itsenäiseksi valtakunnaksi. Sen mukaiseksi on valtiorakennuksemme nyt pystytettävä.

Tässä rakennustyössä tulee kaikki hallitsevana määrääjänä olla se, mitä itsenäisyytemme, tämän kallisarvoisimman maallisen tavaramme, säilyttäminen vaatii.

Me emme saa hetkeksikään unhoittaa, että Suomen maantieteellinen asema aina on tietävä itsenäisyydellemme suurinta vaaraa. Venäjä on tunnustanut Suomen itsenäisyyden. Se on tällä haavaa sisällisen sekasorron ja ulkonaisen heikkouden tilassa. Mutta ei voi kestää kauan, ennenkuin Venäjällä jälleen syntyy järjestynyt valtio, joka myöskin ulospäin pyrkii palauttamaan valtakunnan entisen mahtavuuden. Jos Suomen nuori ja vähäinen valtio ei silloin kykene menestyksellä puolustamaan itsenäisyyttänsä, niin me olemme hukassa. Idän jättiläinen on jälleen meidät nielevä ja silloin varmaan täydellisemmin kuin ennen. Se olisi Suomen kansan, sen vapauden, sen kansallisuuden, sen sivistyksen loppu.

Tämän vaaran torjumiseksi meidän täytyy ponnistaa kaikki voimamme. Mutta yksin jäämme sittenkin liian heikoiksi. Meidän täytyy hankkia itsellemme varma kannatus siltä ainoalta taholta, josta voimme sitä menestyksellä odottaa, siltä mahtavalta sotilasvaltakunnalta, jonka aseiden voitosta Suomen itsenäisyys on kasvanutkin.

Näiden vaatimusten mukaan tulee meidän ratkaista kysymys vastaisesta valtiomuodostamme.

Tämä kysymys on se, tuleeko meidän valita tasavalta vaiko perustuslaillinen monarkia?

Allekirjoittaneiden vakaumuksen mukaan ei siitä voi olla mitään epäilystä, että mitä kallisarvoisimmat edut käskevästi vaativat meitä omaksumaan jälkimäisen.

Ennen kaikkea vaativat sitä ne ulkopolitiset näkökohdat, joihin edellä on viitattu. Ainoastaan valitsemalla monarkisen valtiomuodon me voimme niin lujittaa nuoren valtakuntamme asemaa ulospäin kuin vaaranalaisen itsenäisyytemme säilymiselle on välttämätöntä, sen kautta me voimme varmimmin turvata tätä varten tarpeelliset suhteet keskusvaltioihin.

Älköön muistutettako, että tästä seuraa riippuvaisuutta suuresta vieraasta vallasta. Ne ajat ovat ohi, jolloin uhatussa maantieteellisessä asemassa olevat pienet valtiot saattoivat ilman voimakkaampien tukea säilyttää itsenäisyytensä. Nykyään ja tämän maailmansodan jälkeen enemmän kuin koskaan, tulee maapallo olemaan jaettuna muutamiin harvoihin suuriin valtapiireihin, eikä monellakaan pienellä valtiolla ole muuta vaalia, kuin ottaa sijansa toisessa tai toisessa niistä. Ei ainakaan Suomella. Jollemme tahdo hakea tukea keskusvalloista, joudumme riippuvaisuuteen Venäjästä, joka olisi kansamme sekä valtiollinen että kansallinen ja sivistyksellinen turmio.


Jos sitten suurin tarpeemme käskee meitä valitsemaan monarkisen valtiomuodon, jos jo tästä syystä päätös lopullisesti omaksua tasavalta vaihtuvine valtionpäämiehineen, jossa varman, johdonmukaisen ulkopolitiikan pitäminen on vaikeata, todennäköisesti ennen pitkää kääntyisi kansallemme täydelliseksi tuhoksi, niin kehoittavat mitä vakavimmat sisällisetkin syyt meitä säilyttämään perustuslaillisen monarkian.

Tämä on Suomen vanha historiallinen valtiomuoto. Siirtyminen tasavaltaan, joka on vailla riippumatonta valtionpäämiestä, tietäisi valtiorakennuksemme perinjuurista kumousta, joka aina on arveluttavaa. Vaikka tosin Suomella ei ole koskaan ollut kansallista hallitsijaa, voi ainoastaan perustuslaillinen monarkia elimellisesti jatkaa valtiollista kehitystämme.

Viimeisen vuoden kokemukset ovat todistaneet, että me tarvitsemme lujaa ja itsenäistä hallitusvaltaa, suojaksi yhteiskunnan järjestykselle ja rauhalle, turvaksi todelliselle kansalaisvapaudelle. Tasavallassa on vaikea saada tällaista hallitusvaltaa syntymään; historia näyttää, että perustuslaillinen monarkia voi sen parhaiten turvata.

Tasavaltainen valtiomuoto on siinäkin onneton, että se aika ajoin uudistuvine presidentinvaaleineen, joissa puolueet kiivaasti taistelevat toisiaan vastaan, on omansa pitämään kansakuntaa lakkaamattoman valtiollisen kiihoituksen tilassa, joka ei anna kansalaisille työn eikä elämän rauhaa. Ainakin meidän oloissamme olisi myös hyvin vaikeata, ellei mahdotonta, saada presidentin paikalle henkilöä, jonka puolueettomuudesta kansan kaikki ryhmät ja kerrokset olisivat vakuutetut. Sen sijaan historia todistaa, että perinnöllinen ruhtinas voi olla ja pysyä puolueiden yläpuolella. Korkean kutsumuksensa mukaisesti hän voi edustaa kansakunnan ja valtion kokonaisuutta ja pysyväisiä etuja puolueiden ja luokkain hajalle repiviä erikoispyyteitä vastaan. Hän voi siten olla sinä kiinteänä pisteenä valtiossa ja yhteiskunnassa, jota meidänkin rikkonainen julkinen elämämme niin kipeästi tarvitsisi. Eikä se muistutus pidä paikkaansa, että perustuslaillinen monarkia olisi jotakin ylimyksellistä ja epäkansanomaista. Suomen oma, niinkuin niin monen muun kansan historia todistaa päinvastoin, että kuninkuus on ollut laajojen kerrosten suojana ylimystöä vastaan. Useiden muiden pienten maiden esimerkki näyttää myös, että alkuaan vieras ruhtinas pian täydellisesti sulautuu siihen kansaan, joka on hänet hallitsijakseen kutsunut ja ottaa sen kansallisuuden asian omaksensa.

* * *

Toinenkin suuri kysymys paitsi valtiomuotoamme koskeva, joka nyt, kun uuden Suomen perustukset ovat laskettavat, vaatii ratkaisuansa, on se, onko valtiomme tärkein elin, maamme kansaneduskunta, nykyisellään sellainen, että se kykenee täyttämään ne tehtävät, jotka itsenäisen Suomen kansanedustukselle lankeevat.

Nykyinen eduskuntamme on valtiollisesti rikkinäinen, sen pätevyys lainsäädäntötyöhön ja yleensä valtiollisten asiain arvostelemiseen ei ole niin suuri, kuin sen pitäisi olla, epäterveillä, jopa aivan kumouksellisille pyrkimyksille on siinä voimakas, joskus kerrassaan ratkaiseva vaikutusvalta. Se edustaa, kuten julkisuudessa äskettäin on sattuvasti huomautettu, kyllä tarkkaan kaikkia kansassamme liikkuvia pyyteitä, mutta vain sangen vähässä määrässä kansassamme olevia rakentavia voimia. Ja viimeksi olemme saaneet kokea nykyisen eduskuntamme olevan niin kokoonpannun, että lähes toinen puoli siitä, vieläpä se puoli, joka kerran on ollut enemmistönä, on voinut nousta maan entisen sortajan sotaväen avulla aseelliseen kapinaan eduskuntaa itseään sekä kaikkea laillista ja sivistyksellistä järjestystä vastaan. Vakavaksi tosiasiaksi jää sekin, ettei tämä eduskunta kyennyt antamaan maalle sitä lujaa järjestysvaltaa, eikä muutenkaan saamaan aikaan sellaista valtiotoimintaa, joka olisi voinut estää tämän kapinan onnettomuuden ja häpeän.

Haitat nykyisen eduskuntamme heikkoudesta ovat jo tätä ennen olleet tuntuvat. Niistä huolimatta me entisessä asemassamme saatoimme tulla sillä jotenkuten toimeen. Suomen eduskunnalla on näet tähän asti ollut vain suhteellisesti vähäinen valta. Ilman hallitsijan suostumusta ei eduskunta ole voinut muuttaa eikä säätää mitään lakia, hallitsija on voinut hyvin itsenäisesti määrätä valtion taloudesta ja aivan itsenäisesti maan hallituksesta ja hallinnasta. On myös muistettava, ettei Suomella tähän asti ole ollut ulkopolitiikkaa, eikä nykyisen eduskuntalaitoksen aikana myöskään sotalaitosta, niin että sillä kysymyksellä ei ole ollut juuri mitään merkitystä, minkä verran eduskunta on kyennyt tajuamaan maan itsenäisyyden säilyttämisen vaatimuksia.

Tästedes kaikki tämä tulee olemaan täydellisesti toisin. Minkä valtiomuodon omaksummekin, minkälaiseksi uusi hallitusmuoto kirjoitettaneekin, itsenäisessä Suomessa valtiovallan painopiste ei ainoastaan lainsäädännössä, vaan myös hallitukseen nähden, tulee olemaan eduskunnassa. Tämä seuraa jo siitä, että nyt meilläkin eduskunnan täytyy saada entistä paljon laajempi valta valtion taloudessa, joten hallitus tulee eduskunnasta rahallisesti aivan riippuvaiseksi. Maan asiain säännöllinen hoito niin omassa keskuudessamme kuin suhteessamme vieraisiin valtioihin tulee olemaan mahdollinen ainoastaan sikäli kuin eduskunta kykenee oikein arvostelemaan ja tyydyttämään kaikki valtioelämän moninaiset tarpeet ja sikäli kuin siinä voi kulloinkin olla saatavissa riittävän suuri ja ehyt enemmistö, joka on valmis tukemaan yhteistä hallitusta.

Kun nykyinen eduskuntamme ei ole kyennyt muuta kuin hyvin vaillinaisesti täyttämään niitä rajoitettuja vaatimuksia, jotka sen tähänastinen verrattain vähäinen valta on sille asettanut, niin on vaikeata käsittää, kuinka se voisi edes suunnilleen tyydyttävästi selvitä niistä paljon suuremmista tehtävistä, jotka se lisätyn valtansa mukana on saava itsenäisen valtakunnan edustuslaitoksena. Jos lainsäädäntöpätevyyden ja muun asiantuntemuksen vähyys jo on ollut vahingoksi silloin, kun hallitusvalta on voinut estää melkein kaikkien eduskunnan päätösten voimaantulon ja eduskunnasta riippumatta ylläpitää maan hallituksen hoidon, kuinka paljon vaarallisemmiksi eivät nuo heikkoudet käy silloin, kun sellaista vastapainoa ja hallituksen itsenäisyyttä ei enää tule olemaan?

Kokemus osoittaa myös, että nykyisessä kokoonpanossaan eduskuntamme ei ole kykenevä saamaan aikaan lainsäädäntötuloksia tärkeimmissä yhteiskunnallisissa uudistuskysymyksissämme. Torpparivapautuksen ja tilattoman väestön maan hankinnan suuret asiat, maantieasia ja monet muut, jotka yhä odottavat ratkaisuaan, ovat todistuksena tästä. Me tarvitsemme kuitenkin yhtä välttämättömästi tuloksiin johtavaa uudistustyötä yhteiskuntamme epäkohtien korjaamiseksi ja kansan laajojen kerrosten tilan kohottamiseksi, kuin yhteiskuntaa suojelevien voimain ja itsenäistä valtioelämää kannattavan kyvyn vahvistumista eduskunnassa.

Allekirjoittaneet eivät näin ollen voi käsittää muuta, kuin että jos Suomen kansa tahtoo valtiollisesti elää, sen täytyy tehdä eduskuntansa kokoonpanoon sellainen muutos, joka voi antaa tälle tärkeälle valtioelimelle enemmän kykyä täyttää sekä entiset että uudet tehtävänsä.

Yleinen ja yhtäläinen äänioikeus, joka on nykyisen eduskuntamme kokoonpanon ainoana perusteena, on semmoiseksi ykspuolinen. Tämä on otettu huomioon kansanvaltaistenkin maiden edustuslaitosta järjestettäessä. Meillä voitiin, kun nykyinen yksikamarijärjestelmä pantiin voimaan, perustella tätä sillä, että ylen vahva ja itsenäinen hallitusvalta tarjosi riittävän vastapainon yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden yksipuolisuudelle. Kun tätä vastapainoa nyt ei enää tule olemaan, tulee meidänkin hankkia se eduskunnan omaan keskuuteen, jossa sen sija luonnollisimmin onkin.

Tämä eduskunnan täydentäminen olisi ehkä helpoimmin aikaansaatavissa lisäämällä nykyiseen kamariimme, jonka valitsemistapa muuten jäisi koskematta, uusi aines, joka antaisi sille enemmän asiantuntemusta ja yhteiskunnallis-valtiollista pätevyyttä yleensä. Tämä lisä näyttää olevan soveliaimmin saatavissa oikeuttamalla erinäiset suuret yhteiskuntaryhmät, jotka edustavat tärkeitä kansallisen toiminnan aloja ja yhteiskuntaetuja, valitsemaan eduskuntaan tietyn määrän erityisedustajia. Mitkä ne yhteiskunta- ja eturyhmät ovat, joiden merkitys on sellainen, että niiden tulisi päästä osallisiksi tästä edustuksesta, on luonnollisesti tarkoin harkittava. Selvää on, että niitä on omaa maatansa viljelevä kansanluokka, joka kaikkialla on valtion ja yhteiskunnan lujin perustus, kuten meillä taas kerran on näyttäytynyt, kun liioittelematta voi sanoa, että maamme on pelastunut äskeisestä kumouksen uhasta vain kiitos talonpoikaisluokan aseihinnousun. Missä määrin myös todellisen työn, liike-elämän sekä henkisen viljelyksen edustajille, ehkä vielä jollekulle ryhmälle olisi annettava osaa puheenalaisesta lisäedustuksesta, olisi erikseen punnittava.

Kansalaiset!

Suomen kansan elämässä ei ole ollut toista niin ratkaisevaa hetkeä kuin nykyinen. Siitä mitä nyt päätetään, ennen kaikkea niissä kahdessa suuressa kysymyksessä, joita edellä on kosketeltu, riippuu kansamme koko vastainen onni ja menestys. Siitä riippuu, onko sisällinen rikkinäisyytemme edelleen estävä täällä kaiken todellisen edistystyön, onko vallattomuus ja kurittomuus tukahduttava ikimuistoisen kansalaisvapautemme, onko Suomi jäävä riitaiseksi sairaaksi, voimattomaksi, joka pian on vajoava entistä vielä suurempaan riippuvaisuuteen idän tuhoisista voimista; vai onko Suomen kansasta tuleva terve ja voimakas kansa, jossa todellinen vapaus vallitsee, ja joka on kykenevä säilyttämään kalliisti saavutetun itsenäisyytensä sekä edelleen kartuttamaan isiltä perityn länsimaisen sivistyksensä kallisarvoisia aarteita. Tästä ratkaisusta riippuu, ovatko suuret hengen, veren ja tavaran uhrit, jotka kansamme vuosisatojen kuluessa ja nyt taas kerran on kantanut isänmaalle, turhaan annetut, vai onko niistä nyt, ajan täyttymyksessä, kasvava se todellisesti vapaa, vahva, onnellinen Suomi, joka näiden uhrien antajain silmissä on väikkynyt.


Helsingissä 10 päivänä toukokuuta 1918.


A. H. Bergholm.
Filosofian tohtori.

Einar Böök.
Ylitirehtööri.

Knut Cannelin.
Fil. tohtori.

J.R. Danielson-Kalmari.
Valtioneuvos.

Leo Ehrnrooth.
Ent. senaattori

Ernst Estlander.
Professori.

Mauri Honkajuuri.
Pankinjohtaja.

Eirik Hornborg.
Rehtori.

P.J. Hynninen.
Pankinjohtaja.

Emil af Hällström.
Maanviljelysneuvos.

Gust. Rud. Idman.
Lääkintäneuvos.

K.G. Idman.
Lakit. tohtori.

Volter Kilpi.
Kirjailija.

Kaarlo Koskimies.
Uuden Päivän päätoimittaja.

A.Lagerlöf.
Vuorineuvos.

Mikko Latva.
Pankinjohtaja.

K.S. Laurila.
Dosentti.

J.Ax. Levonius.
Pankinjohtaja.

W. Malmivaara.
Rovasti.

Harald Neovius.
Arkkiteht.

E. Nevanlinna.
Ent. senaattori.

Otto Nevanlinna.
Yliopettaja.

Alpo Noponen.
Kansakoulun opettaja.

J.K. Paasikivi.
Ent. senaattori.

E.G. Palmén.
Valtioneuvos.

K.A. Paloheimo.
Fil. tohtori.

K.N. Rantakari.
Pankinjohtaja.

Hugo Rautapää.
Ent. senaattori.

Alvar Renqvist.
Kustannusliike Otavan joht.

Eric v. Rettig.
Tilanomistaja.

Jalmari Sahlbom.
S. O. K:n johtaja.

Uno Saxén.
Fil. tohtori.

 Emil Schybergson.
Puheenjohtaja.

J.J. Sederholm.
Professori.

K. Snellman.
Ylitirehtööri.

H.F. Soveri.
Fil. tohtori.

Otto Stenroth.
Professori.

Adolf V. Streng.
Professori.

Eino Suolahti.
Lääket. lisensiaatti.

Hugo Suolahti.
Professori.

Antti Tulenheimo.
Ent. senaattori.

Yrjö Wichmann.
Professori.

F.O. Viitanen.
"Satakunnan Kansan" päätoimittaja.

Anders Wiksten.
Pankinjohtaja.

Artturi H. Virkkunen.
Uuden Suomettaren päätoimittaja.

R.A. Wrede.
Ent. senaattori.

Ferd. v. Wright.
O. Y. Agroksen johtaja.


Paluu vv. 1917-18 hakemistoon. Paluu historiasivuille.