Hiukan Suomen „punakapinasta".

«Puolustus on jokaisen aseellisen
nousun surma».
Marx.

Jos Suomessa ennen vuotta 1917 olisi kuka tahansa väittänyt, että Suomen työväki aivan lyhyen ajan kuluessa joutuu ase kädessä taistelemaan omaa porvaristoaan vastaan poliittisesta vallasta niin ei tällaista „profeettaa" monikaan olisi ottanut vakavalta kannalta luokkatietoisen työväen valistuneimpienkaan ainesten keskuudessa. Vallanotto työväen käsiin vallankumouksellisen aseellisen taistelun kautta, joka v. 1917 tuli Suomen työväelle välittömän käytännön kysymykseksi, oli vielä maailmansodan aikanakin ollut Suomen työväenliikkeessä parhaassa tapauksessa vain teorian, aatteen kysymys.

Maailmansota joudutti kapitalistisen järjestelmän romahtamista, imperialismin kuolinkamppailun lähestymistä niin rajua vauhtia, että sitä eivät osaneet odottaa kaukonaköisimmätkään kansainvälisen työväenliikkeen miehet. Kun monessa Europan maassa maailmansodan välittömänä seurauksena syntyi vallankumouksellinen tilanne, joka asetti näiden maiden työväelle poliittisen vallan valtaamisen välittömäksi tehtäväksi, ei työväenliike näissä maissa ollut tällaiseen tehtävään valmistunut.

Se seikka, että Venäjän proletariaatti osottautui olevan tämän tehtävän tasalla, että siellä jo ajoissa kehittyi selväpiirteinen vallankumouksellinen sosialismi, joka pani pääpainon vallankumouksellisen taistelun probleemien selvittämiseen, johtui ennenkaikkea siitä, että tsaristinen järjestelmä ja sen suojassa harjoitettu häikäilemätön työläisten riisto jo aikoja sitten oli luonut vastakohtansa, vallankumouksellisen työväenliikkeen, ia ajamalla ajoi käytännöllisesti pohtimaan vallankumouksellisen taistelun suorittamisen kysymyksiä. Vaikka Suomi vielä maailmansodan aikana olikin yhdistettynä taantumukselliseen Venäjään, niin oli Suomen asema monessa suhteessa samanlainen kuin puolueettomien maiden, esim. Skandinavian. Suomalaiset eivät ottaneet osaa sotaan välittömästi, fyysillisesti, eikä Suomi myöskään joutunut varsinaisten maailmansodan sotatoimien jalkoihin. Eräissä suhteissa oli Suomi maailman demokraattisimpia maita. Kun sen lisäksi ottaa huomioon, että tilanteen kärjistyminen Suomessa aseelliseen luokkasotaan saakka ei ollut yksinomaan oman maan luokkavastakohtien ja kehittymisen tulos, vaan että siinä näyttelivät huomattavaa osaa ulkoapäin tulleet tekijät, ennenkaikkea Venäjän vallankumous ja sen seurauksena vallankumouksellinen kuohunta Suomessa majailleen monikymmentuhantisen venäläisen sotaväen keskuudessa, niin käsittää helposti, miksi Suomessa ei ennen v. 1917 syntynyt sellaista vallankumouksellista työväenliikettä, joka olisi käytännölliseksi päämääräkseen asettanut vallan valtaamisen työväen käsiin ja olisi siihen johdonmukaisesti valmistunut.

Venäjän helmikuun vallankumouksen aiheuttama vallankumouksellinen tilanne taas tuli siksi odottamatta ja se vei siksi rajua vauhtia ratkaisevaa yhteentörmäystä kohti, että parhaalla tahdollakin oli mahdotonta niin lyhyen ajan kuluessa oppia vallankumouksellisen toiminnan läksyä.

Vallankumoukselliseen toimintaan kuuluu määrättyinä ajankohtina myöskin aseellinen taistelu, kapina. Ilman sitä on vallan otto sorretun luokan käsiin mahdoton. Mutta aseellisessa kapinassa, samoinkuin luokkataistelussa yleensä, ei riitä pelkkä hyvä tahto, eipä vielä pelkkä tappelusisukaan. Senlisäksi vaaditaan vielä taitoa.

On itsestään selvää, että Suomen työväenliike ja sen johto eivät voineet ratkaisevan taistelun hetken tullen hallita kapinan taitoa, kun ei sitä oltu edeltäkäsin harrastettu, ja että niin ollen jouduttiin auttamattomasti tekemään monia virheitä. Näistä virheistä, jotka nyt näin jälestäpäin ovat verrattain helpot huomata, ei ole mitään syytä vaieta, mutta olisi typerää niistä ketään syytellä, enempää joukkoja kuin yksityisiä henkilöitäkään, kun ottaa huomioon ne olosuhteet, joissa Suomen työväenliike kehittyi.

Ensimäinen sellainen virhe oli se, että, taisteluun ei valmistauduttu ajoissa, kaikin käytettävissä olevin keinoin. Jo kesällä 1917 alkoi syntyä punakaarteja kaikkialla maassa, mutta niiltä puuttui kaikkein tärkein, nim. aseet ja sotilaskouluutuksen saaneet ohjaajat, joita ilman niiden merkitys taisteluvoimana oli vähäinen. Kun ottaa huomioon Suomeen sijoitetun venäläisen sotaväen, joka helmikuun vallankumouksen jälkeen joutui täydelliseen hajoamistilaan ja melkoiselta osaltaan oli myötätuntoinen Suomen työväen taistelulle, olisivat olosuhteet aseitten hankkimiselle olleet verrattain suotuisat. Ei olisi myöskään ollut mahdotonta järjestää jonkinlaista, vaikkakin alkeellista sotilasopetusta punakaartien johtaja-ainekselle.

Toinen virhe oli se, että taisteluun käytiin liian myöhään, jolloin kaikkein otollisimmat edellytykset voiton saavuttamiselle olivat jo menneet ohi. Nyt ei enään kukaan kiellä, että voimasuhde tammikuun lopulla 1918, jolloin taistelu alkoi, oli paljoa epäedullisempi punaisille kuin se oli marraskuun suurlakon aikana 1917, että vallanotto marraskuussa 1917 olisi ollut verrattain helppo asia.

Marraskuussa 1917 eivät porvariston sotavalmistelut olleet vielä edistyneet niin pitkälle, että se olisi kyennyt vakavaan vastarintaan. Parhaana osotuksena siitä on se, että porvaristo marraskuun suurlakon aikana vielä pelkäsi ja vältti avointa taistelua, että se „vaatimattomasti" pysytteli puolustuskannalla, antoi vastarintaa tekemättä riisua aseista suojeluskuntiaan eri puolilla maata, alistui kotitarkastuksiin, vangitsemisiin jne. työläisten suurlakkoelimien taholta.

Tammikuussa 1918 oli porvaristolla jo valkoinen armeija, hyvin aseistettu Saksasta tuoduilla kivääreillä ja kuularuiskuilla, satojen suomalaisten ja muukalaisten upseerien johtama. Silloin se myöskin tunsi oman voimansa, esitti röyhkeät uhkavaatimuksensa työväelle, otti toiminnan alotteen käsiinsä ja pakkotti punaiset ottamaan vastaan taistelun olosuhteissa, jotka olivat kokonaan muuttuneet epäedullisiksi niille.

Edelleen oli virhe se että heti aseellisten taistelujen alettua ei viippymätä käyty hyökkäykseen, vaan että ensimäisten voittojen jälkeen asetuttiin puolustavalle kannalle ja ruvettiin muodostamaan kansalaissodan punaista rintamaa.

Ei riittävästi arvioitu sitä seikkaa, että senjälkeen kun kapina kerran on alettu, ei kapinallisilla enää ole mitään odotettavaa, että silloin voi voimasuhde muuttua edullisemmaksi kapinallisille ainoastaan sillä ehdolla, että pysähtymättä hyökätään, levitetään kapinan paloa mahdollisimman laajalle, saadaan siihen liittymään yhä uusia joukkoja ja alueita. Väliaikainen puolustautuminen siinä mielessä, että ensin muodostetaan oikea kunnollinen armeija ja sitten vasta käydään hyökkäykseen on suuri virhe, sillä on aivan väärä käsitys se, että sorrettu luokka kykenisi sotilaallisen järjestämistyön alalla kilpailemaan kapinaan noustuaan vastävallankumouken voimien kanssa, joiden vahva puoli on juuri se, että niillä on käytettävänään satoja ja tuhansia sotilasammattimiehiä, joiden avulla voidaan verrattain nopeasti panna pystyyn taistelukuntoinen armeija vastahakoisemmistakin, pakolla moailisoiduista joukoista, mutta joita ilman armeijan luominen parhaimmistakin, taisteluhaluisimmistakin aineksista edistyy hitaasti.

Tammikuun 28 päivänä 1918 julistettiin Helsingissä vallankumouksellisten työläisten valta. Helsingissä siirtyi valta työläisten käsiin ilman veronvuodatusta. Verrattain helppo oli voitto koko Etelä-Suomessa aina Poria ja Tamperetta myöten. Oli vain muutamia pikkukahakoita Helsingin, Porvoon ja Turun lähistöillä. Mutta niistäkin suoriuduttiin pian voitajina ja muutaman päivän kuluessa oli koko Etelä-Suomessa valkoisten valta murrettu.

Vallankumouksen helppo voitto Etelä-Suomessa osottaa kuinka kypsä ja otollinen oli maaperä proletaariselle vallankumoukselle. Mutta toiselta puolen oli tämä helppo alkumenestys omiaan synnyttämään sitä vaarallista käysitystä, että voitto oli yleensä helppo asia, että vastustaja oli heikko.

Itse asiassa olivat Etelä-Suomen kahakat vasta taistelun alkua. Vihollisen päävoimat keskittyivät Etelä-Pohjanmaalle, jossa jo kuukausien kuluessa oli varustettu valkoisten tukialuetta, koottu aseita, elintarpeita ja rautatien liikkuvaa kalustoa jne. Kaikesta tästä oli punaisten puolella vain hämärä aavistus.

Tammikuun lopulla katsoi kenraali, Mannerheim, joka sitä ennen oli nimittetty Suomen valkoisen armeijan ylipäälliköksi, armeijansa kyllin voimakkaaksi alkamaan pyövelintehtävänsä, karkaamaan Suomen työväen kimppuun.

Ensi työksi oli lopullisesti lujitettava valkoinen valta omalla tukialueella, Etelä-Pohjanmaalla. Mannerheim antoi määräyksen, jonka mukaan Vaasassa, Lapualla, Seinäjoella, Ilmajoella ja Ylistarolla olevat venäläiset sotaväenosastot oli yöllä tammikuun 28 päivää vasten, yllätettävä ja riisuttava aseista. Yhteensä näillä paikkakunnilla lienee ollut tuhatkunta venäläistä sotamiestä. Riisumalla venäläinen sotaväki aseista tahdottiin saada takeet sen puolueettomuudesta, kuten sille selitettiin. Sitä paitsi saatiin sillä tavoin joku määrä lisää aseita ja ennen kaikkea tykistöä, jota valkoisilla ei vielä ollut. Edelleen saatiin tilaisuus näyttää sellaiselle ainekselle, jonka isänmaallista mielialaa tahdottiin käyttää hyväkseen, että muka tosiaankin oli kysymys taistelusta vierasheimolaista, maansortajaa, „ryssää" vastaan.

Tämä suunnitelma pantiin täytäntöön täsmällisesti. Yön kuluessa koottiin suuria suojeluskuntajoukkoja mainittujen paikkakuntain lähistöille ja aamuyöstä, miltei samalla kellon lyömällä joka paikassa, rynnättiin venäläisen sotaväen majoituspaikkoihin ja riisuttiinne aseista.

Valkoisen armeijan ensimäinen, julkinen esiintyminen oli menestynyt täydellisesti. Mikään erikoinen urotyö se ei kylläkään ollut, sillä kysymyksessä olleet venäläiset joukko-osastot eivät olleet mitään Punaista Armeijaa, vaan täydellisessä hajoamistilassa olevan tsaarinarmeijan jätteitä, joilla ei ollut minkäänlaista taisteluhalua, ja jotka eivät missään tehneet vakavaa vastarintaa valkoisille. Sitäpaitsi olivat valkoiset kaikkialla kiinteässä yhteydessä venäläisten upseerien kanssa, joista sangen monet, jos ei suurin osa, tekivät — maksua vastaan ja ilmaiseksikin — arvokkaita palveluksia suomalaisille luokkaveljilleen, auttaen näitä sotamiestensä aseistariisumisessa. Mutta se seikka, että monituhantiset suojeluskuntajoukot kykenivät helponkin tehtävän suorittamaan niin täsmällisesti, samanaikaisesti eri paikkakunnilla, toimimaan yhtenäisesti, ylhäältä saatujen ohjeitten mukaan, keskittämään voimiaan määrätyllä hetkellä määrättyyn paikkaan, osotti, että Suomen porvaristo oli jo luonut itselleen armeijan, jota sillä vielä marraskuussa ei ollut.

Vaasan punakaarti, jolla ei ollut aseita, ei tietenkään voinut tehdä tehokasta vastarintaa näille valkoisen armeijan päävoimille. Niin ollen ei Etelä-Pohjanmaalla enää mikään häirinnyt valkoisten valtaa. Mutta lahtareille ei tietenkään riittänyt sellainen valkoinen valtakunta, johon ei paljon muuta kuulunut kuin Vaasan kaupunki, Härmä ja Lapua. Mutta jos mieli laajentaa valkoisen valtakunnan aluetta, oli toimittava nopeasti, muuten voivat punaiset ehtiä ennen, panna joka puolelta telkeet valkoisen vallan lavenemiselle, vetää sen ympärille punaista rengasta, kuristaa...

Heti Etelä-Pohjanmaan „hytinän" jälkeen lähetettiin voimakas lahtariretkikunta Perä-Pohjanmaalle, jossa vankat työläiskeskukset Oulu, Kemi, Tornio ym. reippaine, vaikkakin miltei aseettomine punakaarteineen olivat vakavana uhkana valkoiselle vallalle. Helmikuun 3 pnä joutui Oulu valkoisten käsiin, senjälkeen kun Oulun työläiset, joilla oli hiukan aseita, olivat koko vuorokauden pitäneet puoliaan moninkerroin ylivoimaista aseellista lahtarilaumaa vastaan. Helmikuun 6 pnä antautuivat Kemi ja Tornio.

Siten oli koko Pohjanmaa joutunut valkoisten käsiin. Valkoiset voivat tästä lähtien suunnata kaikki voimansa ja kaiken huomionsa etelään, punaisten päävoimia vastaan. Valkoisen armeijan selkäpuoli oli rauhoitettu.

Samaan aikaan kun valkoisten päävoimat rauhoittivat Perä-Pohjolaa, järjestivät he osalla voimistaan „kilpajuoksun etelään". Etelä-Pohjanmaalta, samoin Savossa ja Karjalassa, lähetettiin pitkin eteläänpäin kulkevia rauta- ja valtamaanteitä, pieniä lahtariporukoita, joiden oli määrä miehittää tukikohtia muodostettavaa valkoista rintamaa varten, viedä aseita näiden paikkakuntien lahtareille. Valkoisille oli hyvin tärkeää saada rintama muodostumaan Haapamäen-Pieksämäen- Elisenvaaran rautatien eteläpuolelle, saada käsiinsä tämä rautatie, sillä sen pohjoispuolella ei silloin ollut lännestä itään kulkevaa yhdysrataa, joten siellä joukkojen siirto ja sotatarpeitten kuljetus olisi pitänyt suorittaa jalkapatikassa ja rekipelillä. Tällainen sodankäynti olisi ollut sitäkin hankalampaa, kun noilla harvaan asutuilla seuduilla olisi ollut vaikea löytää riittävää määrää hevosia, rekiä, elintarpeita sekä tykinruokaa valkoiseen armeijaan.

Jo 31 pnä eteni tällainen lahtariporukka Vilppulaan, jossa se asettui lujiin puolustusasemiin. Samoihin aikoihin tunkeutui samallaisia porukoita Jyväskylän seuduille, Mikkeliin, Savonlinnaan, Vuoksen etelärannalle. Näiden porukkain ympärille muodostui valkoinen rintama Pohjanlahdesta Laatokkaan asti, kulkien Porin, Tampereen, Heinolan ja Lappeenrannan pohjoispuolitse ja edelleen Vuoksea pitkin.

Näin olivat valkoiset saaneet haltuunsa tavattoman laajoja alueita, mikä antoi heille mahdollisuuden haalia kokoon suurilukuisen armeijan, koota sodankäyntiin tarvittavat varat. Haapamäen-Elisenvaaran rata teki mahdolliseksi hyvän yhteyden valkoisen rintaman eri osien kesken, voimien siirtämisen ja keskittämisen kulloinkin tarvittavalle suunnalle. Viisi kuudetta koko Suomen pinta-alasta oli joutunut valkoisten haltuun.

Tämä suunnaton menestys, jonka valkoinen armeija saavutti heti ensi päivien kuluessa, oli mahdollinen vain sen kautta, että se sai muutaman päivän harjoittaa kilpajuoksua yksinään, ilman kilpailijaa ja ehti niinollen saamaan hyvän etumatkan, ennenkuin Etelä-Suomen punakaartit alkoivat liikehtiä pohjoista kohti. Kun punaiset sitten muutaman päivän kuluttua yrittivät edetä pohjoiseen päin, kohtasivat he kaikkialla lujan vastarinnan puolustusasemiin asettuneen vastustajan taholta. Tämän valkoisen puolustuslinjan eteen oli punaisen rintaman pysähdyttävä.

Punaisille jäi tosin väkirikkain, teollisuuden ja kulkuyhteyksien puolesta kehittynein osa Suomea, mutta sittenkin muodostunut rintama oli hyvin epäedullinen punaisille, joille jäi vain kaita maakaistale. Itä-Suomessa kulki valkoinen rintama monin paikoin vain parin kolmenkymmenen kilometrin päässä Pietarin-Riihimäen radasta, punaisen Suomen valtasuonesta.

Tällaisen epäedullisen rintaman muodostuminen olisi ollut vältettävissä vain siten, että mahdollisimman kaukana pohjoisessa olisi ajoissa saatu järjestetyksi työläisten aseellinen vastarinta, että taistelun ensi hetkestä alkaen olisi pantu toimeen vinha kilpajuoksu lahtarien pääpesiä, Vaasan ja Härmän seutuja kohti lännessä, Vuoksen pohjoispuolelle idässä, mahdollisimman kaukana pohjoisessa pantu tie pystyyn etelään juokseville lahtariporukoille. Jos samanaikaisesti olisi voitu järjestää samanlainen kilpajuoksu Perä-Pohjolan työläiskeskuksista eteläänpäin, sensijaan että jouduttiin odottamaan siksi kunnes lahtarit itse tulivat näihin työläiskeskuksiin, olisi Suomen luokkasodan kartta muodostunut aivan toiseksi kuin se muodostui.

Näin olisi voinut toimia, jos olisi ajoissa tietoisesti ja johdonmukaisesti taisteluun valmistauduttu, aseistettu ajoissa työläisiä ei vaan Etelä-Suomessa, vaan myöskin pohjoisempana, Jyväskylän ja Kuopion seutujen työläiskeskuksissa, Perä-Pohjolassa ja mikäli mahdollista kaikkialla, jos olisi ajoissa opittu kapinan taitoa ja selvästi käsitetty, että aseellisen kapinan onnistumisen välttämätön ehto on se, että heti ensi hetkestä alkaen käydään hyökkäykseen, maksoi mitä maksoi, ja että „puolustus on aseellisen nousun surma".

Saatuaan muodostetuksi itselleen edullisen rintaman valkoiset siirtyivät puolustukseen. Kun heidän armeijansa alussa oli verrattain vähälukuinen, eivät he voineet toivoa heti Etelä-Suomen takaisin vallottamista, vaan oli heidän voitettava aikaa suurentaakseen, järjestääkseen ja lujittaakseen armeijaansa. Heille oli puolustus taistelun tässä vaiheessa edullista, sillä heidän oli mahdollista lyhyen ajan kuluessa saada voimansa moninkertaisesti kasvamaan. Ensinnäkin heillä oli suuret määrät Venäjällä palvelleita sekä Saksassa kouluutettuja upseereja, siis ammattitaitoista työvoimaa, joiden avulla armeijan järjestäminen edistyi nopeasti, heidän hallussaan olevat laajat alueet antoivat mahdollisuuden saada tarpeeksi tykinruokaa. Sitäpaitsi oli Ruotsista tulossa vapaaehtoinen lahtariretkue, „musta prikaati", Saksasta oli tulossa lisää aseita.

Myöskin punaiset panivat rintaman muodostumisen jälkeen pääpainon voimiensa järjestämiseen, punaisen armeijan luomiseen. Mutta osottautui, että tämä armeijan luominen tapahtui hyvin hitaasti, sillä asiaa ymmärtäviä ammattimiehiä ei ollut juuri nimeksikään. Aseita kyllä saatiin, mutta joukoille ei voitu antaa alkeellistakaan sotilasopetusta, eikä niitä myöskään kyetty järjestämään rintamasodan vaatimuksia vastaaviksi joukkoyhtymiksi, pataljooniksi, rykmenteiksi jne. Useimmissa tapauksissa oli komppania ainoa tunnettu joukkoyhtymä. Kymmenet komppaniat olivat välittömästi eri rintaman esikuntien alaisina. Itseasiassa merkitsi tämä sitä, että nämä komppaniat useimmissa tapauksissa joutuivat toimimaan omin päin. Tapahtuipa niinkin, että joukko keskusteli siitä, onko annettu taistelumääräys pantava täytäntöön, vai eikö; joku joukko läksi omin päin lomalle jne. Ei onnistuttu luomaan sotakuria.

Toisin ei voinut ollakaan. Säännöllisen armeijan luominen ja säännöllisen rintamasodan käynti on ammattityötä, joka vaatii siihen perehtyneitä ammattimiehiä. Venäjän Punaisen Armeijan luomiseen tarvittiin suuressa määrässä entisten tsaarin armeijan upseerien apua. Suomen työväen oli tällaisia ammattimiehiä vaikea saada, sillä Suomessa olleista venäläisistä upseereista ei vielä siihen aikaan monikaan ollut halukas lähtemään kapinaan nousseitten työläisten kelkkaan. On huomattava, että Venäjällä muodostui säännöllinen kansalaissodan rintama ja tuli välttämättömäksi säännöllisen Punaisen Armeijan luominen paljoa myöhemmin kuin Suomessa.

Maaliskuun puolivälissä yrittivät punaiset siirtyä yleiseen hyökkäykseen koko 400 kilometrin pituisella rintamalla. Päähyökkäys piti tehtämän Tampereen suunnalla. Hyvin käsitettiin, että sitä varten olisi Tampereen suunnalle pitänyt keskittää suuret voimat, siirtää sinne runsaasti apuväkeä, mutta tätä hyvää ajatusta ei voitu panna täytäntöön ja hyökkäys meni myttyyn. Sellainen voimien keskittäminen olisi edellyttänyt jossakin määrin järjestettyä armeijaa.

Huhtikuun alkupuolella kävivät valkoiset hyökkäykseen. He kykenivät johdonmukaisesti siirtelemään ja keskittämään voimiaan. Puolet koko valkoisesta armeijasta, 20,000 oli keskitetty Tamperetta vastaan, jonne he ensin suuntasivat pääiskunsa. Kun Tampere oli vallattu, jättivät he sen puolustamiseksi verrattain pieniä voimia ja päävoimansa heittivät Viipurin suunnalle, jonne suunnattiin seuraava pääisku, punaisen Suomen eristämiseksi vallankumouksellisen Venäjän yhteydestä, mikä myöskin täydellisesti onnistui.

Jotkut arvelevat, että Suomen valkoiset olisivat kansalaissodassa kärsineet tappion ilman saksalaisten apua. Tämä epäilemättä pitää paikkansa sikäli, mikäli on kysymyksessä Saksan apu aseitten ja valkoisen armeijan upseerien kouluuttamisen muodossa, joita ilman Suomen porvariston olisi ollut hyvin vaikea saada aikaan riittävän suurilukuista valkoista armeijaa. Mutta eri kysymys on, olisivatko valkoiset päässeet voitolle ilman saksalaisen sotaväen välitöntä sekaantumista kansalaissotaan.

Siitä miten olisi käynyt, voitaisiin kiistellä loppumattomiin. Mutta joka tapauksessa osottavat ylläesitetyt tosiasiat jääväämättömästi, että muodostunut kansalaissodan rintama oli punaisille hyvin epäedullinen, että sen muodostumisen jälkeen voimasuhde muuttui punaisille yhä epäedullisemmaksi, että tämä kaikki olisi voitu välttää vain sillä ehdolla, että olisi alunpitäen toimittu päättäväisesti ja nopeasti, että heti taistelun alettua olisi joka suunnalta käyty hyökkäykseen lahtarien tukialuetta, Etelä-Pohjanmaata kohti, eikä olisi annettu niille aikaa muodostaa ja lujittaa rintamaansa.

Suomen luokkasodan kokemus osottaa, miten suuri, ratkaiseva merkitys on kansalaissodan ensi päivillä ja hetkillä, sillä, mitä silloin tehdään tai tekemättä jätetään.

T. L.

Lähde: Voittamisen taito. Marxin ja Leninin teoria vallan valtaamisesta. Kustannusosuuskunta Kirja, Leningrad 1928, ss. 110-120.

Tuure Lehén (1893-1976). Kansanvaltuuskunnan sihteeri 1918, pakeni Neuvosto-Venäjälle 1918, Puna-ameijan upseeri 1919-1927, Kominternin tehtävissä, Neuvostoliiton salainen asiamies Espanjan sisällissodan aikana, Terijoen hallituksen sisäministeri 1939-1940, venäläisen suomalaisille tarkoitetun rintamalehden "Sotilaan ääni" päätoimittaja, everstiluutnanttina jatkosodan aikana, siirtyi Suomeen 1946 ja toimi SKP:n teoreetikkona kuolemaansa saakka.

Takaisin vuoden 1918 dokumentteihin