no-pyccku
"Lokakuun vallankumous kärjisti yhä suuremmassa määrässä luokkataistelua.
Marraskuun 14 (27) päivänä Suomessa puhkesi yleislakko. Syynä tähän, kuten on jo sanottu, oli nälkä, porvariston provokatorinen politikka, sen pyrkimys diktaturiin ja kansanjoukkojen lisääntyvä vallankumouksellinen tietoisuus.
Pyrkien anastamaan vallan käsiinsä Suomen porvaristo suunnitteli 3-miehisen direktorion valitsemista eduskunnassa (senaatin ehdotus) ja olisivat tähän direktorioon tulleet kuulumaan Svinhufvud, Gripenberg ja Paasikivi, samalla kun se kieltäytyi saattamasta voimaan aikaisemman eduskunnan hyväksymiä lakeja - kunnallislakia ja 8-tunnin-työpäivän lakia. Eduskunnassa työläisten ja porvariston edustajat väittelivät näistä asioista. Senaatti julisti Suomen piiritystilaan. Nekrasov ei palannut Suomeen - ja senaatin mielestä Suomen irtautuminen Venäjästä oli nyt muuttunut tosiasiaksi.
Marraskuun 14 (27) päivänä punaiset valtasivat venäläisten sotamiesten avulla lennätinaseman ja kaikki hallintolaitokset. Senaatti piiritettiin ja vallankumouskomitea, ammattijärjestöt ja sosialidemokratinen puolue antoivat julistuksen. Mieliala kiihtyi kaikkialla maassa. Lakon aikana eräillä paikkakunnilla ja nimenomaan Viipurin, Tampereen, Porvoon, Rauman ja Turun kaupungeissa punakaartilaiset taistelivat venäläisten joukkojen avustamina porvariston palkkaväkeä - ratsu- ja jalkamilisiä - vastaan.
Rautatieliikenne pysähtyi. Kulkea saivat vain sotilasjunat.
Muita lehtiä ei ilmestynyt kuin "Generaljnaja Sabastovka".
Yhteiskunnallisen turvallisuuden (s.o. punakaartin) komitean määräyksestä vangittiin milisipäälliköt Tampereella, Kuopiossa, Viipurissa ja muissa kaupungeissa. Mutta seurauksena tästä kaduille siirtyneestä taistelusta oli, että porvaristo pääsi voitolle: muodostettiin Svinhufvudin porvarillinen ministeristö. Eduskunta hyväksyi julistuksen, jossa sanottiin, että, kun monarkismi oli luhistunut Venäjällä, Suomi oli samalla irtautunut Venäjästä ja että se nyt siis oli itsenäinen valtio. Eduskunnan mielestä ei Venäjän hallitus Venäjällä vallitsevien olosuhteitten vuoksi kyennyt pitämään yllä Venäjän arvoa suurvaltana eikä se myöskään saattaessaan Venäjällä voimaan uuden yhteiskunnallisen järjestyksen voinut vaatia Suomea valtansa alle ja hallita sitä ja siksi suomalaisten oli otettava valta omassa maassa omiin käsiinsä; Venäjän kansan oli todistettava, että se todella kunnioitti vähemmistön oikeuksia.
Marraskuun 26 (joulukuun 9 pnä) päivänä Svinhufvudin ministeristö hyväksyttiin eduskunnassa 100 äänellä 80 vastaan. Vastapuolen johtaja Tokoi ilmoitti, ettei tämä päätös ollut tehnyt loppua vallankumouksesta, vaan että se tulisi jatkumaan vielä kauan. Kuitenkin kiihko laimeni hiukan.
Sittenkuin ministeristö oli saatu valituksi, eduskunta ponnisti kaiken voimansa saadakseen Suomen riippumattomaksi. Tätä tarkoitusta varten oli tuhottava vastapuoli, joka nojautui säännölliseen sotavoimaan. Porvaristo ryhtyi tässä tarkoituksessa vielä innokkaammin luomaan kansallistä armeijaa, vastapainoksi punaisille, milisin muodossa, ja yritti saada venäläiset joukot poistumaan Suomesta. Samaan aikaan porvarillinen eduskunta koetti pakoittaa punaiset palauttamaan ne aseet, jotka nämä olivat Helsingissä saaneet venäläisiltä.
Jos näin ollen tarkastelemme lakkoa ja sen tuloksia, huomaamme selvästi, etteivät työläiset olleet vielä menettäneet uskoaan parlamentarismiin, vaan että lakkoon sisältyi sekä parlamentarisia että vallankumouksellisia taistelukeinoja.
Kun Suomen sosialidemokratian johtavilla piireillä ei ollut sen selvempää käsitystä taistelukeinoista, ja kun puuttui vallankumouksellista uskoa ja päättäväisyyttä, ei yleislakko voinut kehittyä vallankumoukseksi.
Tosin kyllä on huomattava, ettei Suomen köyhälistö ollut silloin täysin kypsä ottamaan valtiollista valtaa käsiinsä ja pysyttämään sitä hallussaan, sillä sen johtajien keskuudessa ei ollut pystyviä miehiä, työläiset eivät yleensä olleet saaneet riittävää valtiollista kasvatusta eikä myöskään ollut tukena riittäviä aseellisia voimia.
Yleislakko ja sen aikana sattuneet yhteentörmäykset porvariston palkkaväen kanssa olivat pikemmin olleet köyhälistön voimille vallankumouksellista kokeilua.
Johto oli kokonaisuudessaan ollut keskitetty työväen vallankumoukselliseen keskusneuvostoon.
Tästä huolimatta tuloksena aseellisista yhteentörmäyksistä punakaartin ja valkokaartilaisen milisin välillä oli, että porvaristo huomasi, ettei se pystyisi omin voimin selviytymään työväenluokasta, ja siksi sen katse alkoi väkisin suuntautua länteen, josta se toivoi saavansa apua kukistaakseen vallankumouksellisen kuohunnan Suomen työväenluokan keskuudessa.
Tästä lähtien Suomen porvaristo ryhtyi yhä innokkaammin varustautumaan kansalaissotaan ja provosoimaan kaikin voimin työläisiä kapinaan.
Marraskuun 14 (27) päivänä oli Suomen sosialidemokratisella puolueella ylimääräinen kokous, joka kesti kolme päivää. Etupäässä siellä pohdittiin valtakysymystä.
Kokouksen hyväksymästä
päätöslauselmasta ("Pravda" N:o 195, 21
päivänä marraskuuta (4 p. joulukuuta) v.
1917) huomaamme:
1) Sosialidemokratinen puolue kehoittaen
työläisiä jatkuvaan taisteluun
köyhälistön vaatimusten
tyydyttämiseksi katsoo tarkoituksenmukaiseksi vallankumouksen
jatkamisen. Osittaisilla saavutuksilla, jotka on voitettu yleislakolla,
on joka tapauksessa ollut merkitystä. Nämä
ovat - eduskunta on julistautunut korkeimman vallan haltijaksi,
8-tunnin-työpäivän laki on
hyväksytty lopullisesti ja samoin kunnallislait.
2) Kokous tuomitsee, silloinkin kun
köyhälistö taistelee ase
kädessä, yksityiset murhat, ryöstöt
ja kaikki väkivaltaiset teot (edesvastuuttomien
henkilöitten sallimat).
3) Kokous on päättänyt, että
punakaarti, joka tähän saakka on luonteeltaan ollut
tilapäinen, alistetaan sosialidemokratisen puolueen valvonnan
alaiseksi.
4) Sosialidemokratinen eduskuntaryhmä ja puolueneuvosto saavat
olosuhteista riippuen päättää,
ottavatko ne
hallitusvallan kokonaan käsiinsä vai suostuvat
astumaan kokoomushallitukseen, jossa sosialidemokratit saavat
enimmät sijat.
Tällainen on pääpiirteissään tämä tärkeä päätöslauselma.
Päätöslauselmasta käy ilmi, ettei köyhälistö, kun sillä oli tukena punakaarti, aikonut luovuttaa valtaa taistelutta porvaristolle.
Svinhufvudin hallitus kääntyi Suomen itsenäisyyttä koskevalla julistuksella länsivaltojen puoleen.
Svinhufvudin mielestä Suomen tuli asettua yhteyteen mahtavien ulkovaltojen kanssa ja puolustaa itsenäisyyttään kaikin keinoin. Suomesta oli tehtävä tasavalta, jonka johdossa olisi 10 vuodeksi valittu presidentti. Ensimmäiset vaalit suoritettaisiin 15 päivänä tammikuuta v. 1918 ja presidentti astuisi virkaansa 15 päivänä huhtikuuta (uusi ajanlasku). Toistaiseksi presidentin tehtävät hoitaisi senaatin puheenjohtaja.
Tämä Svinhufvudin hallituksen ehdotus hyväksyttiin eduskunnassa 103 äänellä 91 vastaan huolimatta sosialistien vastalauseesta, jossa vaadittiin, että itsenäisyydestä oli vain annettava (deklarativinen) tieto julistuksella (18 p. heinäkuuta).
Svinhufvudin senaatti noudatti venäläisvastaista suuntausta ja lähetti, nähtävästikin vasta ulkoa käsin tulleesta neuvosta, Pietariin edustajia keskustelemaan Pietarin vallankumouskomitean kanssa.
Sosialistit lähettivät vuorostaan ja samassa tarkoituksessa omat edustajansa 12 (25) päivänä joulukuuta ja neuvostohallitus tunnusti Suomen itsenäisyyden 19 päivänä joulukuuta (2 p. tammikuuta).
Samaan aikaan käytiin neuvotteluja venäläisten sotajoukkojen poistumisesta. Venäläiset viranomaiset vaativat tyhjentämisen suorittamista varten ensin 100,000 ja sitten 20 miljonaa markkaa. Suomen porvaristo oli valmis tähänkin uhraukseen, jos tyhjentäminen olisi alkanut 19 päivänä joulukuuta (1 p. tammikuuta).
Samaan aikaan Svinhufvud lähetti edustajia Ruotsiin saadakseen Suomen itsenäisyyden siellä tunnustetuksi, mutta hänen lähetystönsä oli samalla ryhdyttävä siellä salaa neuvotteluihin avun saamisen mahdollisuudesta siltä varalta, etteivät venäläiset sotajoukot suostuisikaan poistumaan Suomesta.
Joulukuun alkupäivinä, kun Turussa oli tapahtunut rettelöitä (mainittu jo aikaisemmin) ja kun porvaristo ilmoitti lehdissään, että Ruotsista oli tulossa apua, sosialidemokratit asettuivat jälleen uhkaavalle kannalle ("Finljandskije Isvestija" 13 (26) päivänä joulukuuta v. 1917, N:o 120, 121). Eduskunta saatuaan kuulla senaatin selityksen tapahtumain kulusta Turussa siirtyi päiväjärjestykseen 95 äänellä 87 vastaan, vaikka sosialidemokratinen ryhmä vaati asian siirtämistä lakivaliokuntaan.
Mitä Ruotsista odotettuun apuun tulee,
sosialidemokratit esittivät välikysymyksen, joka
hyväksyttiin 125 äänellä, ja jonka
sisältö oli seuraava:
»Ensiksi, mihin toimenpiteisiin senaatti on ryhtynyt
sanomalehdissä olleitten uutisten johdosta, joissa puhutaan
ruotsalaisten joukkojen mahdollisesta saapumisesta Suomeen ja
Ahvenanmaan saarien luovuttamisesta Ruotsille; toiseksi, mihin
toimenpiteisiin senaatti on ryhtynyt, että
Venäjä ja muut vallat tunnustaisivat Suomen
riippumattomuuden, minkälaisia tuloksia se on jo saavuttanut
ja mitä se aikoo tehdä lähi tulevaisuudessa?
Välikysymyksen perusteluissa senaattia moitittiin siitä, ettei se ollut ryhtynyt neuvotteluihin Venäjän kanssa, ja Suomen ministerivaltiosihteeriä siitä, ettei hän ollut Pietarissa, silloinkuin häntä siellä olisi tarvittu.
On huomattava, että jo tähän aikaan valkoiset jatkoivat innokkaasti varustautumistaan Ruotsin ja Saksan porvariston avulla.
Tässä on vielä mainittava, että jo maailmansodan aikana Suomen porvaristo oli ryhtynyt valmistautumaan taisteluun maansa itsenäisyyden puolesta.
V. 1914 perustettiin Saksassa, Lockstedtin kaupungissa "Pfadfinder"ien kurssit. Sinne läksi suomalaista nuorisoa saamaan sotilaskasvatusta. V. 1915 kursseilla oli jo pari tuhatta miestä, ja saksalaiset muodostivat heistä aluksi 27. jääkäripataljonan, mutta sittemmin 3,000-miehisen osaston, johon kuului yksi kevyt patteristo, sapörikomppania ja kaksi konekiväärikomppaniaa.
Helmikuun vallankumouksen jälkeen valmistautuminen kapinaan jatkuu entistä innokkaammin. Tukholmassa kohtaavat toisensa Suomen porvariston ja Saksan pääesikunnan edustajat ja tällöin puhutaan saksalaisten joukkojen maihinnousun mahdollisuudesta. Puuttuva päällystö saatäisiin saksalaisista ja ruotsalaisista vapaaehtoisista.
Upseereita aletaan salaisesti valmistaa myöskin Suomessa (Helsingin korkeakouluissa ja polisikouluissa). Kaikkialle, ja etenkin maan pohjoisiin osiin, perustettiin "suojeluskuntia" (vapaaehtoisia ampumaseuroja järjestyksen ylläpitämiseksi). "Suojeluskuntien" pääesikunta, joka oli Vaasassa, työskenteli järjestelmällisesti kenr. Gerichin johdolla luodakseen valkoisen aseellisen armeijan.
Sitten ryhdyttiin innokkaasti aseitten ja varustusten hankkimiseen.
Syyskuussa v. 1917 tuotiin Uumajasta (Ruotsista) Vaasan seuduille (moottoriveneillä) räjähdysaineita, jotka sitten kuljetettiin muihin kaupunkeihin - Ouluun, Turkuun y. m. Marraskuun alussa sinne tuotiin Saksasta 4,500 kivääriä, 30 konekivääriä, noin kolme miljonaa kiväärinammusta, käsikranateja, revolvereita ja moottoripyöriä.
Elokuussa tuotiin Lahden kaupunkiin jostakin tuntemattomasta paikasta 300 kivääriä ja yksi konekivääri. Marraskuun 17 päivänä Porvoon ja Lovisan (itään Helsingistä) väliselle rannikolle ilmestyi saksalainen sukellusvenhe (N:o 57), joka toi tullessaan kahdeksan jääkäriä, 100 Mauser-pistolia ja radion.
Porvaristo kannatti tätä varustautumista runsaasti rahavaroilla (rahankeräyksillä y. m.).
Näin ollen valkoiset varustautuivat salaa varsin innokkaasti.
Lisäksi tähän tuli nälänuhka, jonka porvaristo aiheutti demoralisoidakseen asukkaat, nimenomaan työväenluokan, ja syyttääkseen tästä vasemmistopuolueita.
Työtätekevälle kansalle ei annettu elintarpeita; etuoikeutetut luokat saivat mahdollisuuden samaan aikaan hankkia itselleen varastoja. Työväenluokan vaatimukseen, että maassa olevat elintarpeet luetteloitaisiin, porvaristo ei suostunut.
Samalla porvaristo valmistautuen kansalaissotaan ja ehkäisten viljan hankkimisen Venäjältä Suomeen keskitti elintarvevarastonsa pohjoiseen, jossa oli olemassa jo ennäkoita valittuja tukikohtia valkoisia sotavoimia varten.
Tällainen nälänhädän hyväksikäyttäminen oli sopusoinnussa porvariston valtiollisten ja sotilaallisten suunnitelmien kanssa ja senaatti antoi siihen apuaan.
Kun oli alkanut käydä selville, että porvaristolla oli mahdollisuuksia saada apua Saksasta ja Ruotsista, sosialidemokratit nojautuen venäläisiin joukkoihin ja noudattaen neuvostosuuntausta asettuivat uhkaavammalle kannalle liittyen yhteen armeijan ja laivaston piirikomitean sotilasosaston kanssa (sen oli perustanut Pietarin vallankumouskomitea 21 päivänä marraskuuta v. 1917).
Joulukuun 24 päivänä (8 p. tammikuuta v. 1918) sosialidemokratit yrittivät asevoimin vallata eduskunnan ja senaatin talot; samanlainen yritys tehtiin Viipurissa kuvernöörintaloon nähden.
Vasemmistolehdet kiihoittivat vallankumoukselliseen taisteluun.
Tähän aikaan sosialidemokratit olivat jo melkein päättäneet ottaa vallan käsiinsä.
Tammikuun 4 päivänä v. 1918 senaatti kääntyi uhkaavan tilanteen vuoksi eduskunnan puoleen pyytäen saada ryhtyä tarmokkaihin toimenpiteisiin järjestyksen palauttamiseksi.
Eduskunta hyväksyi 97 äänellä 87 vastaan päätöslauselman, jossa porvaristoa tavallaan kehoitettiin diktaturiin.
Sosialidemokratit painattivat julistuksen, jossa köyhälistöä yllytettiin taisteluun hallitusta vastaan ja senaatin kukistamiseen.
Samaan aikaan väestöä kehoitettiin välttämään epäjärjestyksiä, jotka olisivat vain vahingoksi työväen eduille.
Samalla, jotta olisi olemassa asianmukainen elin taistelussa porvaristoa vastaan, ilmoitettiin, että luokkataistelua tulevat väliaikaisesti, siksi kunnes uusi eduskunta ehtii kokoontua, johtamaan miehet, jotka edustavat sosialidemokratisen puolueen eduskuntaryhmää, ammattiliittoja ja punakaartia.
Senaatti ryhtyi tähän aikaan lopullisiin neuvotteluihin Suomen piirikomitean kanssa saadakseen venäläiset joukot viipymättä poistumaan maasta, koska ne jo peittelemättä avustivat punaisia.
Komitea vastasi, että venäläisiä sotamiehiä paraillaan kuljetetaan maasta pois ja että tyhjentämistä kiirehditään, jos saadaan takeet siitä, että Ruotsi ja Saksa ja itse Suomen asukkaat pysyvät puolueettomina. Senaatti ilmoitti tähän, että kysymys puolueettomuudesta on jo ratkaistu, ja että siitä on jo annettu tieto Venäjän hallitukselle.
Näitten neuvottelujen aikana työläiset pitivät Helsingissä suuren kansankokouksen, johon ottivat osaa venäläiset maavoimat ja Itämeren laivasto.
Tammikuun 12 (25) päivänä Suomen punakaarti valtasi Helsingin rautatienaseman.
Useimmat ulkovaltain konsulit läksivät kaupungista peläten joutuvansa eristettyyn asemaan.
Samaan aikaan Viipurissa olevien venäläisten joukkojen komitea esitti vaatimuksen, että valkokaarti on sotilaallisten toimenpiteitten uhalla riisuttava aseista 36 tunnin kuluessa.
Tammikuun 14 (27) päivän vastaisena yönä v. 1918 Suomen köyhälistö otti asevoimin vallan käsiinsä aluksi Helsingissä ja sitten koko Etelä-Suomessa. Svinhufvudin hallitus pakeni pohjoiseen, jossa se valitsi olinsijakseen Vaasan, ja alkoi sieltä kansalaissodan.
Punaiset keskittivät korkeimman vallan kansanvaltuutettujen neuvostoon, jonka jäseninä oli huomattavimpia Suomen sosialidemokratian edustajia - Manner, Sirola y. m. Mainittu neuvosto toimi työväen pääneuvoston valvonnan alaisena (yksityiskohdat tuonnempana).
Suomen työläisvallankumouksessa kuvastuivat eräät yhteiskunnallisen vallankumouksen tunnusmerkit: niinpä esim. pankit vallattiin ja tästä oli seurauksena, että työväenluokka otti valvontaansa rahapääoman ja että luotto kansallistutettiin; työ tehtaissa suoritettiin työväen silmälläpidon alaisena. Tosin kyllä Suomen vallankumoukseen sisältyi tässä suhteessa vain alotteita.
Joka tapauksessa voidaan sanoa, että Suomen kansanvaltuutettujen neuvosto oli päättänyt siirtyä yhteiskunnallisen vallankumouksen tielle ja että köyhälistö oli sitä mieltä, ettei luokkataistelun etujen vuoksi ollut pyrittävä kansanvaltaisen järjestelmän voimaansaattamiseen, vaan porvaristen vallan kukistamiseen. Heidän korkeimpana ihanteenaan tässä suhteessa oli lokakuun vallankumous Venäjällä ja sen etujoukko - bolshevikisosialidemokratinen puolue (tulevaisuus todisti tämän oikeaksi).
Tammikuun vallankumous yllätti työläiset Suomessa samoinkuin lokakuun vallankumous Venäjällä. Työläisillä ei ollut riittävästi aseita, heillä ei ollut kokeneita sotilasjohtajia, ja vieläpä itse punakaartiin kuuluvien työläisten asekuntoisuus oli aivan vähäinen. Aseistettuja ja taisteluun valmistautuneita punakaartilaisia oli noin tuhatkunta miestä.
Kapinaan noussut köyhälistö ei näin ollen voinut heti alkaa hyökkäystä porvaristoa vastaan, vaikka se olisikin ollut välttämätöntä, jottei porvaristo olisi pohjoisessa ehtinyt järjestäytyä taisteluun sitä vastaan."
Pietarin Kansankomissaarien neuvosto nimitti divisioonankomentajan, eversti Svetshnikovin tammikuun 1918 alusta koko Suomessa olevan venäläisen varuskunnan ylipäälliköksi. Vallankaappauksen jälkeen hänet nimitettiin Punaisten ylipäällikön Eero Haapalaisen (1880-1937) esikuntaan tämän apulaispäälliköksi. NKVD teloitti Haapalaisen 1937 ja Svetshikovin 1938 neuvostovallan vihollisina.
Paluu vv. 1917-18
hakemistoon. Paluu historiasivuille.