Kapitalistinen tuotantotapa on riistänyt suurelta osalta työntekijöitä tuotannon wälikappaleet ja saattanut työntekijät kapitalisteista riippuwaan asemaan. Työntekijät elinkeinowapaudesta huolimatta, eiwät woi tehdä työtä silloin kun tahtoisiwat, waan täytyy työntekijäin kerjätä työtä kapitalisteilta. Jos yksi työnantaja eroittaa työntekijän työstään, täytyy eroitetun olla siksi jouten ja nähdä nälkää, kunnes hän löytää kapitalistin, joka ottaa hänet palwelukseensa, wuokraa hänen työwoimansa.
Jos hän on käsityöläinen tai ammattityöntekijä, ei hän useinkaan woi perustaa omaa liikettä, häneltä puuttuu siihen tarwittawa pääoma. Ja waikka hän woisikin alottaa harjoittamaan jotain käsityöliikettä, niin hänen tulee kestää kilpailu suurteollisuuden kanssa. Tämä kilpailu se on joka murhaa ja sortaa pienet yrittäjät, niin että useat wasta siitä herääwät, kun owat ensin koettaneet omaa pikkuliikettä harjottaa.
Kapitalistinen suurteollisuus ja kilpailu owat kohottaneet tuotannon useilla aloilla satakertaa niin suureksi kuin mitä se oli ennen käsiteollisuuden wallitessa.
Työttömyys ja sitä seuraawa nälkä ja kurjuus on ollut seurauksena tästä kapitalistisesta edistyksestä. Kaikissa teollisuusmaissa on osa työntekijöitä joutunut taistelemaan työttömyyttä, nälkää ja puutetta wastaan.
Yhteiskunnassa, jossa wallitsee wapaakilpailu, määrää tawarain hinnat kysyntä ja tarjonta. Jos jotain tawaraa on paljo kaupattawana, ja jos sitä ostajat wähä haluawat, silloin on se tawara halpaa. Jos taas on jotain toista tawaraa wähä ja sitä paljo kysytään, on se tawara kallista.
Tämä sama markkinalaki wallitsee työntekijäin työwoimaankin nähden. Paljo työttömiä työmarkkinoilla etsimässä työpaikkaa se merkitsee liiketuotantoa. Missä yksi työntekijä tarwitaan, siihen kymmenen on tarjolla. Työnantajat seuraawat wapaan kilpailun periaatteita käyttämällä hywäkseen työnetsijäin keskinäistä kilpailua; työhön otetaan se joka pyytää wähimmän palkkaa. Tai, jos kilpailu on jo painanut työntekijät sellaiseen orjuuteen, etteiwät he uskalla työhön pyrkiessään, puhuakaan mitään palkastaan. Meillä wielä muutama wuosi takaperin oli työnantajissa yleensä wallalla sellainen käsitys, että se työntekijä, joka työhön pyrkiessään jo kysyi, paljonko tunnilta maksetaan, oli heidän mielestään suuri lurjus. Oli muka suurta röyhkeyttä työntekijän puolelta tiedustella palkkaa edeltäkäsin. Eikä sellaiselle työntekijälle työtä useinkaan annettu.
Kuitenkin wäittäwät wapaan kilpailun puolustajat, että työntekijän ja työnantajan wälillä wallitsee muka wapaa sopimus! Mutta onko sellainen sopimus wapaa, jossa toinen ei uskalla edes edeltäpäin, ennen työhön ryhtymistään kysyäkään paljoko minulle tunnilta maksetaan? Wapaasopimus syntyy wain kahden tasawäkisen henkilön wälillä, jotka woiwat, jos tahtowat, hywäksyä tai hyljätä toisensa tarjoukset.
Käytäntö kaikissa teollisuusmaissa on osottanut, ettei yksityinen työntekijä wapaassa kilpailussa kykene edes omia etujaan walwomaan ilman towereittensa apua. Eikä hän kykene ihmiselle kuuluwaa wapauttaan säilyttämään, waan painuu orjuuteen. Sanotaan kyllä etteiwät työntekijät ole pakotettuja muka työtä tekemään, onhan se heidän omassa wallassaan. Mutta tosiasiana pysyy, että suurelle osalle työntekijöitä on pakko alistua kapitalistin tahtoon tai pitää wapautensa ja kuolla nälkään.
Wapaa kilpailu on kyllä wapauttanut työnantajat pitämästä huolta työntekijöistään kun ne tulewat wanhoiksi, sairaiksi tai työhön kykenemättömiksi. Työnantajalla ei ole enää holhoojan welwollisuuksia työntekijää kohtaan, eikä hänellä ole lain mukaan myöskään holhoojan oikeuksia. Mutta taloudellinen waltansa antaa hänelle monta kertaa orjakuninkaan oikeudet, ilman wastaawia welwollisuuksia!
Työnantaja walwoo ennen kaikkia omia etujaan. Hän ottaa työntekijän työhön silloin kun hän sitä tarwitsee. Työntekijälle osotetaan, että heidän tulee pitää itse huoli itsestään ja perheestään.
Työnantajan ja työntekijän etujen wälillä on olemassa sowittamatoin ristiriita. Työnantajan edut waatiwat, että työntekijä tekisi työtä pitkän työpäiwän ja tyytyisi alhaiseen palkkaan. Työntekijöistä, tuskin yksi kymmenestä wapaassa kilpailussa onnistuu hankkimaan itselleen tyydyttäwän toimeentulon.
Työwäenluokan suurelle enemmistölle olot wain keskenäisen kilpailun wuoksi huonontuwat. Mitä ankarammin kilpaillaan sen useampi sortuu. Siis kilpailulla ei woida parantaa työwäenluokan asemaa. Sen awulla woi kyllä muutamista tulla pohatoita pomoja.
Kun Karl Marx tutki kapitalistisen yhteiskunnan perusteita ja niitä woimia, jotka siinä wallitsewat, niin hän tuli siihen tulokseen, että ihmisten toimia ja tekoja johtaa suureksi osaksi itsekkyys ja omanwoiton pyynti. Yhteiskunnassa wallitsee eri luokkain wälillä taukoamaton luokkataistelu. Hänen neuwonsa köyhälistölle kuuluu: "Liittykää yhteen"! "Järjestäytykää luokkataisteluun"! Hän on wapauttanut sosialismin sisällyksettömistä korupuheista" sanoo Sambart.
Tämä käytännöllinen taistelu ja järjestäytyminen on työwäenluokkaa paljo kohottanut siitä nöyryyttäwästä alennustilasta, johon kapitalistinen kehitys kilpailuineen sen oli painanut. Järjestäytyminen ja luokkataistelu ne lopultakin tulewat olemaan ne, jotka työwäenluokan wapauttawat kapitalismin orjuudesta.
Yhteenliittymisen ja järjestymisen muodot owat monen laiset. Meillä ammattiyhdistysliike on ollut yhdistettynä polittisten työwäenyhdistysten yhteyteen. Minusta nähden on se ollut onneksi waltiolliselle työwäenliikkeellemme. Meillä työwäenyhdistykset oliwat alkuaaan perustettuja ei luokkataisteluun, waan hywäuskoisuuden pohjalle; niissä työnantajien ja työntekijöiden luultiin weljellisessä sowusssa asiastaan keskustelewan. Työnantajien tuli antaa hieman työläisille perään, mutta wastustaa työntekijäin pitkälle menewiä waatimuksia. Näihin yhdistyksiin piti alussa kuulua yhdessä herrain ja työmiesten. Mutta waikka herrat olisiwatkin tehneet mitä, saadakseen työntekijöitä liittymään yhdistyksiin, niin kaikesta huolimatta oliwat ne työntekijöistä harwat, jotka yhdistyksiin silloin liittyiwät. Ne oliwat nimestään huolimatta herrain yhdistyksiä.
Mutta sitten herrat päättiwät perustaa ammattiyhdistyksiä tai osastoja työwäenyhdistysten alaosastoiksi. Näihin ammattiyhdistyksiin alussa kuului työnantajia ja työntekijöitä. Ohjelmana niillä oli sowinnollinen yhteistyö työnantajain ja tekijäin wälillä. Kaikki käwi niin kauan hywin, kun työntekijät eiwät yhteisesti esittäneet työpäiwän lyhennystä tai palkkojensa parantamiswaatimuksia. Mutta oli muutamia ammattilaisia, jotka oliwat olleet opintomatkoilla Saksassa ja Ruotsissa ja nähneet mitenkä siellä asioita ajetaan. Nämä opettiwat toisille, miten Ruotsissa ja Saksassa ammattiyhdistykset toimiwat. Ammattiyhdistyksissä työntekijät nostawat sellaisia kysymyksiä kuin alimman tuntipalkan määrääminen, urakka- kappaletyölle määrättyjen hintojen (tariffin) laatiminen. Työpäiwän lyhentäminen 12-tuntista 10-tuntiseksi. Kun työntekijät näitä waatimuksiaan alkoiwat mestareille esittää, niin sowinnollinen yhteistyö oli jo mahdotointa. Työntekijät alkoiwat lakkojen awulla ajaa näitä waatimuksiaan perille. Työnantajat poistuiwat ammattiosastoista ja nämä laitokset jäiwät työntekijäin haltuun. Työwäki woitti useasti lakoissa, sillä työnantajat eiwät olleet silloin wielä järjestyneitä, mutta häwiöt opettiwat heillekin järjestymisen hyödyn.
Työntekijät woitoistaan usein niin innostuiwat että koettiwat uudestaan rynnistää, eiwätkä ponnet kyllin paljo paina järjestymiselle ja wankkojen lakkorahastojen kaswattamiselle.
Uusissa taisteluissa useinkin häwittiin, työnantajat oliwat ehtineet järjestäytyä. Kaikki entiset laskut, joita tehtiin taisteluun ryhtyessä, pettiwät. Woittojen asemasta saatiin tappiota, joidenka seurauksena moni ammattiosasto ja -yhdistys sairasti jäsentautia wielä monta wuotta jälkeenpäin.
Suomen ammattikuntaliikkeen toinen kehityskausi alkoi w. 1898-1899. Näinä wuosina oli useilla ammattikunnilla yhteisiä koko maata käsittäwiä edustajakokouksia; joissa perustettiin liittojen nimellisiä laitoksia keskushallintoineen; mutta werot, useasti määrättiin niin alhaisiksi, ettei niistä karttuntu minkäänlaisia lakkorahastoja. Oli sen werran weroa kuin mitä tarwittiin kirjeenwaihdon ylläpitämiseen.
Ammattijärjestökysymys nousi Suomen työwäenliikkeessä jo w. 1899. Se nostettiin Helsingissä ja sanottiin, että sen waikuttiwat Siltatehtaalla ja Laiwatokassa isännistön puolelta toimeenpannut poikotukset. Melkein kaikki metallityöntekijäin ammattiosastojen luottamusmiehet silloin armotta erotettiin työstä. Nämä kärsiwät wuosia siitä, että heidän paraat, kehittyneimmät miehensä erotettiin; joiden oli sitte pakko siirtyä pois paikkakunnalta.
Ammattijärjestön perustawaa kokousta kutsuttiin silloin koolle kaksikin, toinen Helsinkiin ja toinen Tampereelle. Keskinäiset riidat ja erimielisyydet tekiwät kummastakin silloin perustetusta ammattijärjestöstä pannukakkuja, joiden ikä ei tullut pitkäaikaiseksi.
Kun tämä koko maata käsittäwä ammattijärjestö onnistui näin huonosti, niin parin wuoden kuluttua alettiiin Helsinkiin perustaa paikallisjärjestöä, joka onnistui paremmin.
Ammattikunnallinen työwäenliike maassamme sitte, Bobrikoffilaisuuden aikana osaksi taantui. Ammattiliitoille ei wahwistettu aääntöjä ja ilman sääntöjä oli waikea toimia. Ammattiyhdistysten edustajakokouksia ei sallittu pitää. Jos joku onnistui saamaan luwan silloisen kokouksen pitämiselle, niin poliisien ja santarmien walwonnan alla sitä sitten piti toimia. Waltiolliset kysymykset oliwat kaikkialla pohdinnan alaisina, niin ettei ammatillisia kysymyksiä paljo jouduttu ajattelemaan.
Silloin kuin sattui lakkoja ja työnsulkuja, oltiin taistelussa kahta yhteenkiihtynyttä mahtia, wirkawaltaa ja kapitalismia wastaan. Näin oli laita Warkaudessa, Woikassa y. m.
Bobrikoffin hallitusajan jälkeen, oli Obolenskyn aikana jo hiukan toimintawapautta. Ammattiliitot saiwat jo wahwistettuja sääntöjä ja ammattiyhdistykset saiwat pitää edustajakokouksia. Samoin uusia ammattiyhdistyksiä ja osastoja sai esteettä perustaa, niin paljo kuin ehti. Suurlakon jälkeen on ammattiyhdistysliike ja etenkin lakkoliike ollut hywin wilkasta. Kowin paljot lakot, joista suurin osa päättyy työwäelle tappioksi, todistawat, että meidän ammattiyhdistyksemme ja liittomme owat wielä heikot. Paremmin pitää järjestyä, ja tehdä wähemmin lakkoja! Mutta silloin kuin niitä tehdään, tehtäköön niin, että niistä woitetaan!
Meillä on jo parikymmentä ammattiliiton-nimellistä ja pari paikallisjärjestöä, mutta niillä ei ole yhteistä keskustoimikuntaa. Tosin wiime suwena perustettiin wäliaikainen laitos, ammattiyhdistysten keskustoimikunta ja ammatillinen liittowaliokunta, joka sai toimekseen ammattiyhdistysten edustajakokouksen kokoonkutsumisen, jossa päätetään ammattijärjestön perustamisesta.
Yhteenliittyminen on ulotettawa koko maan köyhälistöä käsittäwäksi siten, että eri ammattiliitot liittywät määrätyillä ehdoilla yhteen, muodostamalla, ei wäliaikaista waan pysywän keskustoimikunnan.
Onko tuollainen liittyminen tarpeellista? kysywät ne, joille kaikki asiat owat liian aikaisia. Sanotaan: mitä me teemme niin monella järjestöllä? Ja luetellaan ne järjestömuodot, mitä meillä jo on. Kysytään, eikö siinä ole kylliksi kun meillä on puoluetoimikunta ja koko maata käsittäwiä ammattiliittoja? Ammattiliitot ja niiden toimikunnat hoitawat järjestettyjä työtaisteluja ja puoluetoimikunta saa hoitaa järjestymättömiä taisteluja. Mutta waikka meillä onkin kumpikin edellämainittu järjestö ja sen lisäksi paikallisammattijärjestöt, eiwät ne riitä, sillä niillä on kullakin omat tehtäwänsä. Puoluetoimikunta ei ehdi enää hoitamaan lakkoasioita, eikä ne sille kuulukaan. Puoluetoimikunnan tehtäwät owat waltiollista ja yhteiskunnallista laatua. puoluetoimikunnalla on yllin kyllin työtä edellämainittujen asiain kanssa. Puolue on puolentoista wuoden kuluessa kaswanut entisestää wiisinkertaiseksi. Puolueen juoksewat asiat antawat nyt puolueen toimitsijoille niin paljon työtä, että siinä ei ole aika taistella työlakkojen kanssa. Eikä työtaistelujen järjestäminen muissakaan maissa ole puolueen toimitsijain huolena.
Yksityiset ammattiliitot hoitelewat kukin wain omia asioitaan. Ne on alusta alkaen perustettu lakkoasioita ja työtaisteluja järjestämään, ja siinä on kylliksi. Pikkuisia taisteluja ne kyllä hoitelewat ja awustawat mutta suuremmissa taisteluissa joutuwat tappiolle. Kun on kysymys ammattijärjestön tarpeellisuudesta, niin täytyy heti muistaa, että työnantajat owat wiime wuoden kuluessa järjestyneet ensin ammatillisesti yli koko maan ulottuwiksi liitoiksi ja nämä liitot yhteiseksi liitoksi, jolla on oma keskustoimikuntansa. Tapahtukoonpa nyt taistelu millä alalla tahansa, niin aina on koko työnantajaluokka yksimielisenä wastassa. Taistelut tulewat paljo pitemmiksi kuin ennen. Ne kysywät taistelijoilta waroja ja yksimielisyyttä. Työtaistelut tulewat suuriksi, waikkei työwäki tahtoisikaan. Kun toiset työwäestä esittäwät waatimuksia työnantajille tekewät lakkoja niiden perille ajamiseksi, niin työnantajat työwäen toimeenpanemain lakkojen wastapainoksi panewat toimeen työnsulkuja sille osalle työwäkeä, joka haluaisi työssä olla. Tämän kautta woiwat taistelut tulla niin laajoiksi, ettei monikaan yksityinen ammattiliitto woi wastata sellaisten taistelujen onnistumisesta. Tuskin yksikään meidän ammattiliitoistamme woisi yksin kestää yhden kuukauden kestäwää työnsulkua, johon koko ammattikunta pakotettaisiin?
Ammattiliiton omat pikkukassat syötäisi yhdessä wiikossa wiimeiseen penniin. Meikäläisillä ammattiliitoilla on niin pienet kassat, ettei niistä ole paljon turwaa, lukuunottamatta kirjaltajia joilla on liitto hywässä kunnossa.
Meillä on tähän asti toimeenpannuissa työtaisteläista suurin osa ollut omalla luwallaan toimimista, josta sitte wasta jälkeenpäin on ilmotettu puoluehallinnolle tai jonnekin sanomalehden toimitukseen, kun apua on ruwettu tarwitsemaan. Mitään keskusteluja ja edeltäpäin walmisteluja ei useinkaan ole ollut. Ne owat useinkin tulleet äkkiyllätyksinä, niin ettei tänä päiwänä wielä ole tietty mitä jo huomenna tapahtuu.
Tällaisilta taisteluilta puuttuu johdonmukainen suunnitelma. Usein niissä on häwitty, elleiwät ne ole päättyneet päiwässä tai kahdessa. Mutta milloin taistelu on ollut kuukausia kestäwäksi, on niissä usein työwäki joko osaksi taikka kokonaan joutänut tappiolle.
Taistelun alussa on usein tehty se wirhe, ettei ennen taisteluun ryhtymistä ole pidetty huolta siitä, millä taistelun aikana saadaan riittäwästi taistelijoille elintarpeita. Ja woidaanko wälttää lakkopettureita kun tällaisia taisteluja on monessa paikassa yhtäaikaa, niin wapaaehtoinen keräys tuottaa kowin wähän. Ei sillä suurempaa taistelua woittoon saateta. Eiwätkä auta paljoa wetoamiset tysiwäenaattetseen. Kun keräykset tulewat jokapäiwäiseksi, eiwät ne enää tuota.
Keräyksistä on luowuttawa ja on päästäwä säännöllisen werotuksen kannalle. Keräyksillä werotetaan ainoastaan niitä, joilla on eniten innostusta ja asianharrastusta, mutta ne pääsewät wapaaksi werotuksesta, jotka owat enimmän itsekkäitä tai owat wälinpitämättömiä asian suhteen. Mutta woidakseen asettaa paikallisen werotuksen alaiseksi koko järjestyneen työwäen; täytyy silloin niiden, jotka taisteluun ryhtywät täyttää edeltäkäsin määrättyjä ehtoja. Työtaistelut owat alettawat noudattamalla niitä warten hywäksyttyjä sääntöjä.
Jos ammattiyhdistys antaa luwan lakon toimeenpanemiselle niin wastaa se sen seurauksista. Jos ammattiliiton hallinto antaa jollekin osastolleen luwan lakon tekemiseen wastaa liitto seurauksista. Mutta ei yhdellä liitolla ole oikeutta taistelunsa hywäksi mennä toisten liittojen jäseniä werottamaan. Eikä tätä oikeutta ole puoluetoimikunnallakaan. On perustettawa sellainen järjestö, jolle annetaan walta työtaistelujen hywäksi tarwittaissa werottaa koko järjestynyttä työwäkeä. On perustettawa liittojen liitto eli ammattijärjestö, mutta tälläkään ei ole oikeutta werottaa työwäkeä muuten kuin silloin kun se on antanut luwan työlakon tai taistelun alkamiselle. Ammattijärjestön toimikunta wastaa ainoastaan pienemmistä taisteluista, joihin se on luwan antanut. Suuremmista asioista täytyy neuwotella sen waltuuston kanssa. Ammattijärjestökään ei woi toimeenpanna paikallista werotusta sellaisten lakkojen hywäksi, joita siellä täällä työläiset omalla luwallaan alottawat.
Kun meillä wiime wuosina on ollut muutamia suuria työtaisteluja ja kun niissä on käännytty ulkomaitten työwäenjärjestöjen puoleen awunpyynnöllä, niin on sieltä kysytty: mikä järjestö wastaa taistelusta?
Kenen luwalla on taisteluun ryhdytty?
On ollut perin noloa selittää, ettei taistelusta wastaa mikään järjestö! Taistelun owat työläiset usein alottaneet omalla luwallaan. Tähän owat ulkomaalaiset towerit antaneet kehotuksen: "Perustakaa ammattijärjestö!" "Emme me halua olla tekemisissä muiden kuin järjestöjen kanssa."
Ammattijärjestöjen tarpeellisuudesta luulisi oltawan yksimielisiä, mutta niin ei ole asianlaita. Ammatti-itsekkyys on muutamissa wielä niin woimakas, että heitä pelottaa alistua sen kurin alle, joka kaikissa hywin järjestyneissä joukoissa täytyy ehdottomasti olla: Pelätään, että ammattijärjestö tulee rajottamaan lakkojen tekemiswapautta. Sen toiminta tulee waatimaan, että sääntöjä noudatetaan.
Kaikista kysymyksistä waikein on: kysymys weroista, jotka ammattijärjestölle owat maksettawat. Meillä ollaan säännöllisten werojen maksussa perin kitsaita ja sitten toimeenpannaan keräyksiä. Ammattijärjestön perustamisesta ei nyt itse asiassa paljo muuta wastusta taida ollakaan, muuta kuin ne werot, joita pelätään.
Rahakysymys se on, joka on aina kaikista kiusallisin. Tuskin yksikään wastustaisi perustamista, ellei siitä seuraisi jonkun werran lisää weroja. Kyllähän kaikki kannattaisiwat laitosta, joka turwaisi heidän taistelujaan, kun ei sille tarwitsisi mitään maksaa!
Mutta tulee muistaa, että koko ammatillinen liike perustuu omaan apuun. Ammattiyhdistyksille maksamme jäsenmaksuja siksi, että ne turwaisiwat meille riittäwät toimeentuloehdot.
Yhteisten järjestöjen perustaminen ja sille maksettawat jäsenmaksut ne owat kuin wakuutusmaksuja. Se on wakuuttamista lakon ja työnsulun waralta. Me maksamme palowakuutusmaksuja, waikka emme kaikki polta tawaroitamme. Eiwätkö ne rahat mene meiltä hukkaan? Menewät kyllä, mutta me hankimme itsellemme turwaa mahdollisesti tapahtuwaa onnettomuutta wastaan. Samoin maksamme sairaswakuutusta, waikka emme kaikki sairasta.
Tältä wakuutusperiaatten kannalta on liittojen, paikallisjärjestöjen ja yhdistysten jäsenten ajateltawa niitä maksnja, joita ammattijärjestölle maksetaan. Kaikki eiwät yhtaikaa tee lakkoa, mutta toiset tekewät, ja turwataksemme niitä, jotka omasta halustaan tahtowat taistella, ja myöskin niitä, jotka työnantajat taisteluun pakoittawat.
Heittäkäämme pois pikkumainen ammatti-itsekkyys ja älkäämme pitäkö kiinni luulotelluista erikoisista eduistamme. Älköön luultako, että lakko, jota joku pieni ammattiryhmä yksin päättää, että se koskee wain niitä, jotka siitä päättäwät. Nykyaikana owat suurteollisuudessa kaikki teollisuuslaitoksen eri osastot toisistaan riippuwaiset. Jos siellä yksi osa wastoin toisten tahtoa tekee lakon, niin ne usein wiewät toiset mukanaan taisteluun. Yhteistyö työpaikoilla waatii, että kaikki tekewät tehtäwänsä. Silloin kun on kysymys olojen parantamisesta, ei se ole yhden pienen ryhmän asia, waan koko työwäen asia.
Nykyään owat työnantajatkin hylänneet wapaakilpailu-oppinsa ja liittyneet yhteen, yhdessä taistellakseen työwäen waatimuksia wastaan. Meidän on seurattawa heidän esimerkkiänsä ja liitettäwä hajanaiset järjestömme yhteen!
Meidän on luotawa sellainen järjestö, joka kapitalisteja wastaan taistellessa takaa köyhälistölle woiton!