"RKKA:n propagandatyöntekijä ja agitaattori", nro 21, marraskuu 1939:

NEUVOSTOLIITON KORKEIMMAN NEUVOSTON
1. KOKOONPANON YLIMÄÄRÄINEN VIIDES ISTUNTO

Neuvostoliiton ulkopolitiikasta

Kansankomissaarien neuvoston puheenjohtajan ja ulkoasian kansankomissaarin toveri V. M. Molotovin selonteko Neuvostoliiton korkeimman neuvoston istunnossa 31. lokakuuta 1939.

Toverit kansanedustajat!

Kahden viime kuun aikana kansainvälisessä tilanteessa on tapahtunut tärkeitä muutoksia. Se koskee erityisesti tilannetta Euroopassa, mutta myös maita, jotka sijaitsevat kaukana Euroopan rajojen ulkopuolella. Tässä yhteydessä täytyy viitata kolmeen perustilanteeseen, joilla on ratkaiseva merkitys.

Ensinnäkin, täytyy viitata muutoksiin, jotka ovat tapahtuneet Neuvostoliiton ja Saksan suhteissa. 23. elokuuta tapahtuneen neuvostoliittolais-saksalaisen hyökkäämättömyyssopimuksen solmimisesta lähtien on tehty loppu epänormaaleista suhteista, jotka vallitsivat vuosia Neuvostoliiton ja Saksan välillä. Sen vihollisuuden tilalle, jota kaikin tavoin kiihotettiin muutamien eurooppalaisten valtojen taholta, on tullut lähentyminen ja ystävällisten suhteiden solmiminen Neuvostoliiton ja Saksan välillä. Näiden uusien, hyvien suhteiden edelleen parantaminen on saanut ilmauksensa 28. syyskuuta Moskovassa allekirjoitetussa saksalais-neuvostoliittolaisessa sopimuksessa ystävyydestä ja rajasta Neuvostoliiton ja Saksan välillä. Äkkikäännöksen tapahtuminen Neuvostoliiton ja Saksan välisissä suhteissa, kahden Euroopan suurimman valtion välillä, ei ole voinut olla vaikuttamatta koko kansainväliseen tilanteeseen. Siten tapahtumat ovat täysin tukeneet sitä arviota neuvostoliittolais-saksalaisen lähentymisen poliittisesta merkityksestä, joka tehtiin korkeimman neuvoston edellisessä istunnossa.

Toiseksi täytyy viitata sellaiseen tosiasiaan, kuin Puolan täydelliseen sotilaalliseen lyömiseen ja Puolan valtion hajoamiseen. Puolan hallitsevat piirit ylpeilivät kovasti valtionsa ”lujuudella” ja armeijansa ”mahdilla”. Kuitenkin riitti lyhyt isku Puolan kimppuun ensin Saksan armeijan taholta ja sitten puna-armeijan taholta sen aikaansaamiseksi, ettei jäänyt jäljelle mitään tuosta Versailles’n sopimuksen rujosta luomuksesta, joka eli sortamalla ei-puolaisia kansallisuuksia. ”Perinteinen politiikka”, joka oli periaatteetonta luovimista ja pelailua Saksan ja Neuvostoliiton välissä, osoittautui kestämättömäksi ja johti täydelliseen vararikkoon.

Kolmanneksi tulee tunnustaa, että Euroopassa leimahtanut suursota on aikaansaanut perusteellisia muutoksia koko kansainvälisessä tilanteessa. Tämä sota alkoi Saksan ja Puolan välillä ja muuttui sodaksi toiselta puolelta Saksan ja toiselta puolelta Englannin ja Ranskan välillä. Saksan ja Puolan välinen sota päättyi nopeasti johtuen Puolan johtajien täydellisestä vararikosta. Puolaa eivät, kuten tiedetään, auttaneet Englannin eivätkä Ranskan takuut. Tähän saakka ei oikeastaan ole tiedetty, että ne olivat "takuita". (Yleistä naurua). Saksan ja englantilais-ranskalaisen blokin välillä alkanut sota on vasta ensimmäisessä vaiheessaan eikä ole vielä päässyt kunnolla vauhtiin. Siitä huolimatta on selvää, että tällainen sota pakostakin aiheutti perusteellisia muutoksia Euroopan tilanteessa, eikä vain Euroopan.

Näihin tärkeisiin kansainvälisen tilanteen muutoksiin liittyen, jotkin vanhat kaavat, joita käytimme vielä jokin aika sitten - ja joihin monet ovat niin tottuneet - ovat selvästi vanhentuneita ja nykyään käyttökelvottomia. Tämä täytyy tehdä itselle selväksi, jotta vältettäisiin karkeat virheet arvioitaessa vaikeutuvaa uutta poliittista tilannetta Euroopassa.

Tiedetään, esimerkiksi, että muutaman viime kuun aikana sellaiset käsitteet kuin “hyökkäys”, “hyökkääjä” ovat saaneet uuden konkreettisen sisällön ja saaneet uuden merkityksen. Ei ole vaikeata oivaltaa, ettemme nyt voi käyttää näitä käsitteitä samassa merkityksessä kuin sanokaamme 3-4 kuukautta sitten. Nyt, jos puhutaan Euroopan suurvalloista, Saksa on pikaiseen sodan lopettamiseen ja rauhaan pyrkivän valtion asemassa ja Englanti ja Ranska, jotka vielä eilen pauhasivat hyökkäystä vastaan, ovat sodan jatkamisen kannalla ja rauhan solmimista vastaan. Roolit, kuten näette, vaihtuvat.

Englannin ja Ranskan hallitusten yritykset oikeuttaa tämä uusi asemansa Puolalle annetuilla sitoumuksilla ovat tietysti ilmeisen kestämättömiä. Ei voi olla puhettakaan vanhan Puolan palauttamisesta, niin kuin kaikki ymmärtävät. Sen vuoksi on mieletöntä jatkaa nykyistä sotaa entisen Puolan valtion palauttamiseksi. Vaikka Englannin ja Ranskan hallitukset ymmärtävät sen, ne eivät kuitenkaan halua sodan lopettamista ja rauhaa palauttamista, vaan etsivät uutta oikeutusta jatkaa sotaa Saksaa vastaan.

Viime aikoina Englannin ja Ranskan hallitsevat piirit ovat yrittäneet esiintyä kansojen demokraattisten oikeuksien puolustajina hitlerismiä vastaan, lisäksi Englannin hallitus julisti, että sille Saksan vastaisen sodan päämäärä on muka, ei enempää eikä vähempää, kuin ”hitlerismin kukistaminen”. Siispä englantilaiset ja niiden kanssa myös ranskalaiset sodan kannattajat ovat julistaneet Saksaa vastaan ikään kuin "ideologisen sodan", joka muistuttaa vanhoja uskonsotia. Todellakin aikanaan uskonsodat kerettiläisiä ja toisuskoisia vastaan olivat muodissa. Ne, kuten tiedetään, aiheuttivat kansanjoukoille mitä raskaimpia seurauksia, johtivat taloudelliseen perikatoon ja kansojen sivistykselliseen raaistumiseen. Mitään muuta nämä sodat eivät voineetkaan antaa. Mutta nämä sodat olivat keskiajalla. Eivät kai Englannin ja Ranskan hallitsevat luokat vedä meitä uudelleen tällaiseen keskiaikaan, taikauskon ja sivistyksellisen raaistumisen uskonsotien aikaan? Joka tapauksessa ideologisen lipun alla on nyt aloitettu vielä suurempi ja Euroopan ja koko maailman kansoille vielä vaarallisempi sota. Mutta sellaiselle sodalle ei ole minkäänlaista oikeutusta. Hitlerismin ideologian, niin kuin kaikki muutkin ideologiset järjestelmät, voi hyväksyä tai hylätä, se riippuu poliittisista mielipiteistä. Mutta kuka tahansa ymmärtää, että ideologiaa ei voi tuhota väkivalloin, sitä ei voi lopettaa sodalla. Siksi ei ole vain järjetöntä vaan myös rikollista käydä sen kaltaista sotaa kuin on sota ”hitlerismin tuhoamiseksi”, joka peitetään "demokratiaa" puolustavan väärän lipun alle. Itse asiassa ei mitenkään voi kutsua demokratian puolustukseksi sellaisia tapahtumia, kuin kommunistisen puolueen kieltämistä Ranskassa, Ranskan parlamentin kommunististen kansanedustajien pidätyksiä tai poliittisten vapauksien kaventamista Englannissa, kansallisuuksien sorron kiristymistä Intiassa jne.

Eikö ole selvää, että nykyisen Euroopan sodan päämäärä ei ole se, mistä puhutaan julkisissa esiintymisissä laajalle kuulijakunnalle Ranskassa ja Englannissa, nimittäin taistelu demokratian puolesta, vaan jokin muu, josta nämä herrat eivät puhu avoimesti.

Saksan vastaisen englantilais-ranskalaisen sodan todellinen syy ei ole se, että Englanti ja Ranska ovat muka sitoutuneet palauttamaan entisen Puolan eikä tietenkään se, että ne ovat muka päättäneet ottaa tehtäväkseen taistelun demokratian puolesta. Englannin ja Ranskan hallitsevissa piireillä on tietysti muita paljon todellisempia motiiveja käydä sotaa Saksaa vastaan. Nämä motiivit eivät kuulu minkään ideologian alaan vaan ne kuuluvat niiden varsin aineellisten etujen piiriin, joita näillä mailla on mahtavina siirtomaavaltoina.

Brittiläinen imperiumi, jonka väestö nousee 47 miljoonaan, pitää vallassaan siirtomaita, joiden väkimäärä on 480 miljoonaa. Väkiluvultaan ei yli 42 miljoonainen Ranskan siirtomaaimperiumi pitää vallassaan 70 miljoonaa asukasta Ranskan siirtomaissa. Näiden siirtomaiden hallitseminen, mikä mahdollistaa satojen miljoonien ihmisten riiston, on perusta Englannin ja Ranskan maailmanherruudelle. Pelko, että Saksa tavoittelee näitä siirtomaavalloituksia – kas siinä on salainen syy Englannin ja Ranskan sodalle, jota se käy nykyään Saksaa vastaan, joka on viime aikoina kovasti vahvistunut Versailles’n sopimuksen raukeamisen seurauksena. Maailmanherruuden menettämisen pelko pakottaa Englannin ja Ranskan hallitsevat piirit sodan lietsomisen politiikkaan Saksaa vastaan.

Niinpä sodan imperialistinen luonne on selvä jokaiselle, joka haluaa nähdä asioiden todellisen tilan ja joka ei ummista silmiään tosiasioilta.

Kaikesta tästä näkyy, kenelle tämä maailmanherruudesta käytävä sota on tarpeen. Ei ainakaan työväenluokalle. Tällainen sota ei lupaa työväenluokalle mitään, paitsi verisiä uhreja ja onnettomuuksia.

Tämän jälkeen päätelkää itse: onko viime aikoina sellaisten käsitteiden kuin "hyökkäys", "hyökkääjä" sisältö muuttunut vai ei? Ei ole vaikeata nähdä, että näiden sanojen käyttö vanhassa merkityksessä – se on, niin kuin asia oli viimeiseen ratkaisevaan käänteeseen saakka Neuvostoliiton ja Saksan välisissä suhteissa ja Euroopan imperialistisen sodan alkuun saakka - voi vain sekoittaa päät ja vie virheellisiin johtopäätöksiin. Jotta näin ei kävisi, meidän ei tule omaksua kritiikitöntä suhtautumista näihin vanhoihin käsitteisiin, jotka ovat käyttökelvottomia uudessa kansainvälisessä tilanteessa.

Sellaiseksi on kansainvälinen tilanne muodostunut viime aikoina.

Siirtykäämme muutoksiin, jotka ovat tapahtuneet Neuvostoliiton omassa ulkopoliittisessa tilanteessa. Siinä tapahtuneet muutokset eivät ole pieniä, mutta jos puhutaan pääasiasta, on pakko tunnustaa seuraavaa: johtuen johdonmukaisesti harjoittamastamme rauhan ulkopolitiikasta, me olemme onnistuneet merkittävästi vahvistamaan asemaamme ja Neuvostoliiton kansainvälistä painoarvoa. (Pitkiä aplodeja).

Suhteemme Saksan kanssa ovat, kuten jo sanoin, parantuneet perusteellisesti. Tässä asia kehittyi ystävyyssuhteiden vahvistamisen, käytännön yhteistyön ja Saksan rauhanpyrkimysten poliittisen tukemisen kautta. Neuvostoliiton ja Saksan kesken solmittu hyökkäämättömyyssopimus velvoitti meidät pysymään puolueettomina, mikäli Saksa osallistuu sotaan. Olemme johdonmukaisesti noudattaneet tätä linjaa, minkä kanssa ei suinkaan ole ristiriidassa meidän joukkojemme saapuminen entisen Puolan alueelle, mikä alkoi 17. syyskuuta. Riittää, kun palautetaan mieleen, että silloin, 17. syyskuuta, neuvostohallitus lähetti kaikille valtioille, joiden kanssa sillä on diplomaattisuhteet, erityisen nootin, jossa se ilmoitti, että Neuvostoliitto tulee vastaisuudessakin harjoittamaan puolueettomuuden politiikkaa suhteessa niihin. Kuten tiedetään, meidän joukkomme saapuivat Puolan alueelle vasta sen jälkeen, kun Puolan valtio oli hajonnut ja tosiasiallisesti lakannut olemasta. Sellaisen tosiasian suhteen me emme tietenkään voineet pysyä puolueettomina, varsinkin kun näiden tapahtumien seurauksena meillä oli edessämme valtiomme turvallisuuteen liittyviä kiperiä kysymyksiä. Sitä paitsi neuvostohallitus ei voinut jättää huomiotta sitä poikkeuksellista tilannetta, joka oli syntynyt Länsi-Ukrainan ja Länsi-Valkovenäjän heimoväestölle, joka näytti hajonneessa Puolassa jääneen kohtalon armoille.

Myöhemmät tapahtumat ovat täysin vahvistaneet sen, että uudet neuvostoliittolais-saksalaiset suhteet on rakennettu keskinäisten etujen lujalle perustalle. Sen jälkeen kun puna-armeijan joukko-osastot olivat saapuneet entisen Puolan valtion alueelle, nousi esiin vakavia kysymyksiä rajankäynnissä Neuvostoliiton ja Saksan valtiollisista eduista. Nämä kysymykset ratkaistiin nopeasti keskinäisessä yhteisymmärryksessä. Saksalais-neuvostoliittolainen sopimus ystävyydestä ja rajasta Neuvostoliiton ja Saksan välillä, joka solmittiin syyskuun lopussa, on vahvistanut suhteitamme Saksan valtion kanssa.

Saksan suhteita muiden Länsi-Euroopan porvarillisten valtioiden kanssa on viimeisten kahden vuosikymmenen aikana määrittänyt ennen kaikkea Saksan pyrkimys katkoa Versailles’n sopimuksen kahleet, sopimuksen, jonka luojia olivat Englanti ja Ranska ja johon Amerikan Yhdysvallat otti aktiivisesti osaa. Se myös, loppujen lopuksi, johti nykyiseen sotaan Euroopassa.

Neuvostoliiton ja Saksan suhteet on rakennettu toiselle pohjalle, eikä sillä ole mitään yhteistä sodan jälkeisen Versailles’n järjestelmän ikuiseksi tekemiseen liittyvien etujen kanssa. Me olemme aina olleet sitä mieltä, että voimakas Saksa on välttämätön edellytys kestävälle rauhalle Euroopassa. Olisi naurettavaa luulla, että Saksan voi "yksinkertaisesti tehdä toimintakyvyttömäksi" ja jättää pois laskuista. Valtiot, jotka hellivät tätä tyhmää ja vaarallista unelmaa, eivät ota huomioon Versailles’n surullista kokemusta, eivät ota huomioon Saksan mahdin kasvua eivätkä ymmärrä, että yritys toistaa Versailles nykyisessä kansainvälisessä tilanteessa, joka perusteellisesti eroaa v. 1914 tilanteesta - voi päättyä niille tuhoisasti.

Olemme pyrkineet järkkymättömästi parantamaan suhteita Saksan kanssa ja olemme kaikin tavoin toivottaneet sen kaltaisen pyrkimyksen tervetulleeksi myös Saksassa. Nykyään meidän suhteemme Saksan valtion kanssa on rakennettu ystävällisten suhteiden pohjalle, valmiudelle tukea Saksan pyrkimystä rauhaan ja samalla kertaa toiveelle kaikin tavoin edistää neuvostoliittolais-saksalaisia taloussuhteita molempien valtioiden eduksi. Täytyy erityisesti todeta, että poliittisella alueella neuvostoliittolais-saksalaisissa suhteissa tapahtuneet muutokset ovat luoneet suotuisat edellytykset neuvostoliittolais-saksalaisille taloussuhteille. Viimeiset Saksan delegaation Moskovassa käymät neuvottelut ja Neuvostoliiton taloudellisen delegaation Saksassa parhaillaan käymät neuvottelut valmistelevat laajaa pohjaa Neuvostoliiton ja Saksan väliselle tavaranvaihdolle.

Nyt saanen pysähtyä tapahtumiin, jotka liittyvät suoranaisesti meidän joukkojemme saapumiseen entisen Puolan valtion alueelle. Minun ei tarvitse kuvailla näiden tapahtumien kulkua. Kaikesta siitä on puhuttu yksityiskohtaisesti lehdistössämme, ja te toverit kansanedustajat, tunnette hyvin tosiasiapuolen. Sanon vain kaikkein oleellisimman.

Ei tarvitse todistella, että Puolan valtion täydellisen hajoamisen hetkellä meidän hallituksemme velvollisuus oli ojentaa auttava käsi Länsi-Ukrainan ja Länsi-Valkovenäjän alueella asuville ukrainalaisveljille ja valkovenäläisveljille. Näin myös tapahtui. (Myrskyisiä, jatkuvia aplodeja. Kansanedustajat nousevat ja tekevät kunniaa). Puna-armeija tuli näille alueille ukrainalais- ja valkovenäläisväestön yleisen myötämielisyyden vallitessa, se otti meidän joukkomme vastaan vapauttajina paanien sorrosta, puolalaisten tilanherrojen ja kapitalistien sorrosta.

Kun puna-armeija eteni taistellen näillä alueilla, joukko-osastoillamme oli paikoitellen vakavia yhteenottoja puolalaisten joukko-osastojen kanssa ja niinpä oli myös uhreja. Mitä nämä uhrit olivat, käy ilmi seuraavasta. Valkovenäjän rintamalla puna-armeijan joukko-osastoissa, yhteen laskien päällystö ja miehistö, meillä oli 246 kaatunutta, 503 haavoittunutta, yhteensä 749. Ukrainan rintamalla meillä oli kaatuneita päällystöstä ja miehistöstä 491 ja haavoittuneita 1359, yhteensä 1850. Täten yhteensä puna-armeijan Länsi-Valkovenäjällä ja Länsi-Ukrainassa kärsimien uhrien määrä on 737 kaatunutta, 1862 haavoittunutta eli yhteensä 2599 henkeä. Mitä tulee sotasaaliiseemme Puolassa, se käsittää enemmän kuin 900 tykkiä, yli 10000 konekivääriä, yli 300 tuhatta kivääriä, yli 150 miljoonaa kiväärin patruunaa, noin 1 miljoona tykin ammusta, lähes 300 lentokonetta jne.

Neuvostoliitolle siirtynyt alue on kooltaan suuren eurooppalaisen valtion kokoinen. Niinpä Länsi-Valkovenäjän alue on 108 tuhatta neliökilometriä ja sen väkiluku on 4 miljoonaa 800 tuhatta henkeä. Länsi-Ukrainan alue käsittää 88 tuhatta neliökilometriä ja sen väkiluku on 8 miljoonaa henkeä. Siten meille siirtynyt Länsi-Ukrainan alue yhdessä Länsi-Valkovenäjän alueen kanssa käsittää 196 tuhatta neliökilometria ja sen väestö on noin 13 miljoonaa henkeä, joista ukrainalaisia on yli 7 miljoonaa, valkovenäläisiä yli 3 miljoonaa, puolalaisia yli 1 miljoona, juutalaisia yli 1 miljoona.

Näiden tapahtumien poliittista merkitystä on vaikea yliarvioida. Kaikki viestit Länsi-Ukrainasta ja Länsi-Valkovenäjältä todistavat siitä, että väestö otti sanoinkuvaamattomalla riemulla vastaan vapautuksensa paanien ikeestä ja lämpimästi toivotti tervetulleeksi neuvostovallan uuden suuren voiton. (Pitkien aplodien myrsky). Viime päivinä pidetyt Länsi-Ukrainan ja Länsi-Valkovenäjän kansalliskokouksien vaalit, jotka täällä järjestettiin ensimmäistä kertaa yleisen, välittömän ja yhtäläisen äänioikeuden pohjalta ja joissa oli salainen äänestys, osoittivat, että vähintään 9/10 näiden alueiden väestöstä on jo kauan ollut valmis jälleenyhdistymään Neuvostoliiton kanssa. Nyt jo meidän kaikkien tuntemat Lvovin ja Bjelostokin kansalliskokousten päätökset todistavat täydellisestä kansan valitsemien edustajien yksimielisyydestä kaikissa poliittisissa kysymyksissä.

Siirtykäämme suhteisiimme Baltian maiden kanssa. Kuten tiedetään, myös niissä on tapahtunut oleellisia muutoksia.

Neuvostoliiton suhteiden perustana Viron, Latvian ja Liettuan kanssa ovat kunkin kanssa v. 1920 solmitut rauhansopimukset. Näiden sopimusten mukaan Viro, Latvia ja Liettua saivat valtiollisen itsenäisyyden ja lisäksi koko kuluneen ajan Neuvostoliitto on herkeämättä harjoittanut ystävyyden politiikkaa suhteessa näihin, uudelleen syntyneisiin pieniin valtioihin. Tässä ilmeni neuvostovallan politiikan radikaali ero tsaarin Venäjän politiikkaan nähden, joka sorti julmasti pieniä kansoja eikä antanut niille mitään mahdollisuutta itsenäisen kansallisvaltion kehittämiseen ja jätti niille paljon raskaita muistoja. On tunnustettava, että kuluneiden kahden vuosikymmenen kokemus neuvostoliittolais-virolaisten, neuvostoliittolais-latvialaisten ja neuvostoliittolais-liettualaisten ystävyyssuhteiden kehityksestä on luonut suotuisat edellytykset poliittisten ja kaikkien muiden Neuvostoliiton ja balttilaisten naapureiden välisten suhteiden edelleen vahvistamiselle. Sen ovat osoittaneet myös viimeisimmät diplomaattiset neuvottelut Viron, Latvian ja Liettuan edustajien kanssa ja ne sopimukset, jotka allekirjoitettiin Moskovassa näiden neuvottelujen tuloksena.

Te tiedätte, että Neuvostoliitto solmi Viron, Latvian ja Liettuan kanssa sopimukset, joilla on mitä suurin poliittinen merkitys. Kaikkien näiden sopimusten perusperiaate on sama. Ne perustuvat keskinäiseen avunantoon toiselta puolelta Neuvostoliiton ja toiselta puolelta Viron, Latvian ja Viron välillä, mikä sisältää myös sotilaallisen avun toiselle, jos toisen niistä kimppuun hyökätään. Ottaen huomioon näiden maiden erityisen maantieteellisen aseman, ne kun ovat eräänlainen pääsytie Neuvostoliittoon, varsinkin Itämeren suunnasta, nämä sopimukset antavat Neuvostoliitolle mahdollisuuden pitää laivastotukikohtia ja lentokenttiä määrätyissä kohdissa Viroa ja Latviaa ja mitä tulee Liettuaan, järjestää yhdessä Neuvostoliiton kanssa Liettuan rajan puolustus. Näiden Neuvostoliiton laivastotukikohtien ja lentokenttien luominen Viron, Latvian ja Liettuan alueelle ja näiden tukikohtien ja lentokenttien suojaamiseksi tuodut muutamat puna-armeijan joukko-osastot antavat luotettavaa puolustusturvaa ei vain Neuvostoliitolle vaan myös Baltian valtioille ja samalla palvelevat rauhan säilymisen asiaa, mikä on meidän kansojemme etujen mukaista.

Viime aikoina käydyt diplomaattiset neuvottelut Viron, Latvian ja Liettuan kanssa ovat osoittaneet, että meidän välillämme on riittävä luottamus ja tarpeellinen ymmärtämys siitä, että on välttämätöntä toteuttaa nämä sotilaallis-puolustukselliset toimenpiteet sekä Neuvostoliiton että myös näiden valtioiden etujen kannalta. Neuvotteluissa kävi täysin ilmi osanottajien pyrkimys rauhan säilyttämiseen ja turvallisuuden takaamiseen kansoillemme, jotka tekevät rauhanomaista työtä. Kaikesta tästä seurasi neuvottelujen menestyksellisen päättäminen ja sellaisten avunantosopimusten solmiminen, joilla on tärkeä historiallinen merkitys.

Mainittujen keskinäisten avunantosopimusten erityisluonne ei suinkaan merkitse minkäänlaista Neuvostoliiton puuttumista Viron, Latvian ja Liettuan asioihin, niin kuin muutamat ulkomaisen lehdet yrittävät kuvata sitä. Päinvastoin, kaikki nämä avunantosopimukset takaavat allekirjoittajavaltioiden suvereniteetin loukkaamattomuuden ja toisen valtion asioihin puuttumattomuuden periaatteen. Nämä sopimukset lähtevät toisen osapuolen valtiollisen, sosiaalisen ja taloudellisen rakenteen kunnioittamisesta ja niiden on määrä vahvistaa rauhanomaisen hyvän naapuruuden yhteistyötä kansojemme kesken. Me kannatamme rehellistä ja täsmällistä solmittujen sopimusten täytäntöönpanoa täydellisen vastavuoroisuuden vallitessa ja ilmoitamme, että höpinöistä Baltian maiden sovjetisoinnista on etua vain meidän yhteisille vihollisillemme ja kaikenlaisille neuvostovastaisille provokaattoreille.

Kun oli saavutettu poliittisten suhteiden paraneminen Viron, Latvian ja Liettuan kanssa, Neuvostoliitto tuli laajasti vastaan näiden valtioiden tarpeita ja on solminut kunkin kanssa kauppasopimuksen. Liittyen näihin taloudellisiin sopimuksiin, tavaranvaihto Baltian maiden kanssa laajenee moninkertaiseksi ja sillä on suotuisat näkymät kasvaa edelleen. Olosuhteissa, joissa kaikkien Euroopan maiden kauppa, myös puolueettomien valtioiden, kokee suunnattomia vaikeuksia, näillä Neuvostoliiton taloussopimuksilla Viron, Latvian ja Liettuan kanssa on niille sangen suuri myönteinen merkitys.

Siten Neuvostoliiton, Viron, Latvian ja Liettuan välillä tapahtunut lähentyminen tulee edesauttamaan maatalouden, teollisuuden, kuljetusten nopeampaa nousua ja yleisesti meidän balttilaisten naapuriemme kansallista hyvinvointia.

Neuvostoliiton politiikan periaatteet suhteessa pieniin maihin näkyvät erityisen esimerkiksi sopimuksessa, jolla Vilnan kaupunki ja Vilnan alue siirrettiin Liettuan tasavallalle. Sillä Liettuan valtio kaksi ja puolimiljoonaisine väestöineen laajentaa aluettaan, suurentaa 550 tuhannella hengellä väkilukuaan ja saa Vilnan kaupungin, jonka asukasluku on melkein kaksi kertaa suurempi kuin nykyisen Liettuan pääkaupungin. Neuvostoliitto ei siirtänyt Vilnan kaupunkia Liettuan tasavallalle siksi, että siellä olisi liettualainen väestö vallitsevana. Ei, Vilnassa on enemmistönä ei-liettualainen väestö. Mutta neuvostohallitus katsoi, että Vilnan, jonka Puola väkivalloin riisti Liettualta, täytyy kuulua Liettualle, kaupunkina, johon liittyvät toisaalta Liettuan valtion menneisyys ja toisaalta Liettuan kansan kansalliset toiveet. Ulkomaisessa lehdistössä todettiin, ettei maailman historiassa ole vielä ollut sellaista tapausta, että suuri valtio omasta tahdostaan antaa pienelle valtiolle sellaisen suuren kaupungin. Sitä selvemmin tämä neuvostohallituksen toimenpide osoittaa sen hyvää tahtoa.

Erikoisessa tilanteessa ovat suhteemme Suomen kanssa. Se selittyy pääasiassa sillä, että Suomessa tuntuvat enemmän kolmansien valtojen vaikutukset. Puolueettomien ihmisten täytyy kuitenkin myöntää, että samat Neuvostoliiton ja erityisesti Leningradin turvallisuuden takaamiskysymykset, joista oli kysymys Viron kanssa käydyissä neuvotteluissa, ovat kyseessä myös Suomen kanssa käytävissä neuvotteluissa. Voidaan sanoa, että jossakin suhteessa Neuvostoliiton turvallisuuskysymykset ovat niissä vielä polttavampia, koska neuvostovaltion Moskovan jälkeen merkittävin kaupunki Leningrad on vain 32 kilometrin päässä Suomen rajasta. Se merkitsee, että Leningrad on toisen valtion rajalta lähempänä, kuin mitä ampuminen nykyaikaisilla pitkän kantaman tykeillä vaatii. Toisaalta pääsy mereltä Leningradiin myös huomattavassa määrin riippuu siitä, onko Suomella, jolle kuuluu koko Suomenlahden pohjoisranta ja kaikki saaret pitkin Suomenlahden keskiosaa, vihamielinen vai ystävällismielinen suhtautumistapa Neuvostoliittoon.

Ottaen huomioon tämän tilanteen sekä Euroopassa syntyneet olosuhteet, voidaan odottaa, että Suomen taholta osoitetaan tarvittavaa ymmärrystä.

Mihin ovat perustuneet Neuvostoliiton suhteet Suomen kanssa kaikki nämä vuodet? On tunnettua, että näiden suhteiden perusta on v. 1920 rauhansopimus, joka on samantyyppinen muiden balttilaisten naapuriemme kanssa solmittujen sopimusten kanssa. Neuvostoliitto takasi vapaalla tahdonilmaisullaan Suomen itsenäisen ja riippumattoman olemassaolon. Ei voi olla epäilystäkään siitä, että vain neuvostohallitus, joka tunnustaa kansallisuuksien vapaan kehityksen periaatteen, saattoi ottaa tämän askeleen. Täytyy sanoa, että mikään muu Venäjän hallitus kuin neuvostohallitus ei voi sallia riippumattoman Suomen olemassaoloa aivan Leningradin porteilla. Siitä puhuu kaunopuheisesti kokemus Kerenskin-Tseretelin hallituksesta, puhumattakaan ruhtinas Lvov-Miljukovin hallituksesta tai varsinkin tsaarin hallituksesta. Epäilemättä tämä tärkeä asiantila voisi toimia hyvänä edesauttajana neuvostoliittolais-suomalaisten suhteiden parantamiselle, mikä, kuten näyttää, kiinnostaa Suomea yhtä paljon kuin Neuvostoliittoakin.

Neuvostoliittolais-suomalaiset neuvottelut ovat alkaneet hiljattain, meidän aloitteestamme. Mikä on näiden neuvottelujen aihe? Ei ole vaikeata ymmärtää, että nykyisessä kansainvälisessä tilanteessa, jolloin keskellä Eurooppaa laajenee sota suurten valtioiden välillä aiheuttaen suuria ennalta arvaamattomia seurauksia ja vaaroja kaikille Euroopan valtioille, Neuvostoliitolla on paitsi oikeus myös velvollisuus ryhtyä vakaviin toimenpiteisiin turvallisuutensa vahvistamiseksi. Siten on luonnollista, että neuvostohallitus kantaa erityistä huolta Suomenlahdesta, joka on pääsytie meritse Leningradiin, ja myös siitä maarajasta, joka on Leningradin uhkana noin 30 kilometrin päässä. Muistutan, että Leningradin asukasluku on kolme ja puoli miljoonaa, mikä on melkein yhtä paljon kuin koko Suomen väkiluku, joka on 3 miljoonaa 650 tuhatta asukasta. (Iloista vilkastumista salissa).

Tuskin kannattaa pysähtyä niihin satuiluihin, joita ulkomainen lehdistö levittää Neuvostoliiton ehdotuksista Suomen kanssa käytävissä neuvotteluissa. Toiset väittävät, että Neuvostoliitto vaatii itselleen Viipuria ja Laatokan pohjoisosaa. Me sanomme puolestamme, että se on puhdasta kuvittelua ja valetta. Toiset väittävät, että Neuvostoliitto vaatii Ahvenanmaan saariston luovuttamista sille. Se on samanlaista kuvittelua ja valetta. Höpistään myös joistakin vaatimuksista, joita Neuvostoliitolla on muka Ruotsin ja Norjan suhteen. Mutta tämä häikäilemätön pöty ei yksinkertaisesti ansaitse tulla kiistetyksi. (Yleistä naurua). Itse asiassa meidän ehdotuksemme Suomen kanssa käytävissä neuvotteluissa ovat maksimaalisen vaatimattomia ja rajoittuvat siihen minimiin, jota ilman ei voida taata Neuvostoliiton turvallisuutta ja saattaa kuntoon ystävällisiä suhteita Suomen kanssa.

Aloitimme neuvottelut Suomen edustajien kanssa, mitä tarkoitusta varten Suomen hallitus lähetti Moskovaan herrat Paasikiven ja Tannerin, ehdotuksella solmia neuvostoliittolais-suomalainen sopimus keskinäisestä avunannosta, suunnilleen samaa tyyppiä kuin muiden Baltian maiden kanssa solmitut avunantosopimukset. Koska kuitenkin Suomen hallitus ilmoitti meille, että sellaisen sopimuksen solmiminen olisi vastoin sen omaksumaa ehdotonta puolueettomuutta, emme ruvenneet pitämään kiinni ehdotuksestamme. Ehdotimme silloin siirtymistä konkreettisiin kysymyksiin, jotka kiinnostavat meitä Neuvostoliiton turvallisuuden takaamisen kannalta ja erityisesti Leningradin turvallisuuden kannalta, niin meren puolelta Suomenlahdella kuin maan puoleltakin ottaen huomioon rajalinjan liiallisen läheisyyden Leningradiin. Ehdotimme, että sovittaisiin Neuvostoliiton ja Suomen välisen rajan siirtämisestä muutaman kymmenen kilometrin päähän pohjoiseen Leningradista Karjalan kannaksella. Sen tilalle ehdotimme, että luovuttaisimme Suomelle osan Neuvosto-Karjalan alueesta, alueen, joka on kaksi kertaa suurempi kuin se alue, jonka Suomi luovuttaisi Neuvostoliitolle. Ehdotimme myös, sopimista siitä, että Suomi antaisi meille vuokralle määrätyksi ajaksi pienen kaistaleen alueestaan Suomenlahden suulla, voidaksemme järjestää sinne laivastotukikohdan. Kun Neuvostoliiton laivastotukikohta on eteläisellä pääsytiellä Suomenlahdelle ja nimenomaan Itämeren satamassa, niin kuin Neuvostoliiton ja Viron välinen avunantosopimus edellyttää, laivastotukikohdan perustaminen pohjoiselle pääsytielle Suomenlahdelle voisi täysin taata Suomenlahden turvallisuuden muiden maiden taholta tulevilta vihamielisiltä yrityksiltä. Emme epäile, etteikö sellaisen tukikohdan perustaminen vastaa paitsi Neuvostoliiton myös Suomen etuja. Muut meidän ehdotuksemme ja varsinkin ehdotuksemme muutaman Suomenlahden saaren sekä osan Kalastajasaarennon ja Srednij-niemien alueen vaihtamisesta kaksinkertaiseen alueeseen Neuvosto-Karjalassa, eivät näköjään kohtaa vastustusta Suomen hallituksen taholta. Erimielisyyksiä joistakin meidän ehdotuksistamme ei ole vielä voitettu, ja tässä suhteessa Suomen myönnytyksissä, esimerkiksi osittaisessa alueen luovutuksessa Karjalan kannaksella, ei selvästikään ole päästy päämäärään.

Olemme edelleen ottaneet joukon uusia askeleita vastaan tullaksemme Suomea. Olemme sanoneet, että jos perusehdotuksiimme suostutaan, olemme valmiit luopumaan Ahvenanmaan saariston sotilaallisen varustamisen vastustamisesta, mitä Suomen hallitus on jo kauan vaatinut. Huomautimme vain, että luovumme Ahvenanmaan saariston varustamisen vastustuksesta sillä edellytyksellä, että mainittu varustautuminen suoritetaan Suomen omin kansallisin voimin, ja etteivät tähän varustautumiseen osallistu millään tavalla kolmannet maat, mikäli Neuvostoliitokaan ei osallistu siihen. Ehdotimme myös Suomelle linnoitettujen alueiden riisumista aseista Neuvostoliiton ja Suomen rajalla Karjalan kannaksella, minkä täytyy täysin vastata Suomen etuja. Ilmaisimme edelleen toivomuksen vahvistaa neuvostoliittolais-suomalaista hyökkäämättömyyssopimusta täydentävillä keskinäisillä takuilla. Loppujen lopuksi, Neuvostoliiton ja Suomen välisten poliittisten suhteiden lujittaminen olisi erinomainen perusta myös maidemme välisten taloussuhteiden kasvulle.

Siten olemme valmiit tulemaan Suomea vastaan niissä kysymyksissä, jotka kiinnostavat sitä erityisesti.

Kaiken tämän jälkeen emme usko, että Suomen taholta alettaisiin pyrkiä aiotun sopimuksen epäonnistumiseen. Se ei vastaisi Neuvostoliiton ja Suomen välisten ystävällisten suhteiden politiikkaa ja aiheuttaisi vakavaa vahinkoa Suomelle.

Olemme vakuuttuneita, että Suomen johtavat piirit ymmärtävät oikein neuvostoliittolais-suomalaisten ystävyyssuhteiden vahvistamisen merkityksen ja etteivät Suomen valtiomiehet anna miltään taholta tulevan neuvostovastaisen painostuksen ja kiihotuksen vaikuttaa itseensä.

Minun täytyy kuitenkin ilmoittaa, että jopa Amerikan Yhdysvaltojen presidentti on katsonut sopivaksi sekaantua näihin kysymyksiin, mikä on vaikeasti sovitettavissa Amerikan puolueettomuuspolitiikkaan. Lokakuun 12. päivän viestissään, joka oli osoitettu korkeimman neuvoston puhemiehistön puheenjohtajalle toveri Kalinille, herra Roosevelt esitti toivomuksen ystävällisten ja rauhanomaisten suhteiden säilymisestä ja kehittämisestä Neuvostoliiton ja Suomen välillä. Voisi ajatella, että Yhdysvalloilla on enemmän asioita hoitamatta vaikkapa Filippiinien tai Kuuban kanssa, jotka ovat jo kauan vaatineet vapautta ja itsenäisyyttä USAlta, eivätkä voi sitä saada, kuin Neuvostoliitolla on Suomen kanssa, joka jo kauan sitten sai Neuvostoliitolta vapauden ja itsenäisyyden.

Herra Rooseveltin viestiin toveri Kalinin vastasi seuraavasti:

”Katson sopivaksi muistuttaa Teitä, herra presidentti, että Suomen tasavallan valtiollinen itsenäisyys on tunnustettu Neuvostoliiton hallituksen vapaalla tahdonilmaisulla 31. joulukuuta 1917 ja että Suomen itsenäisyys on sen jälkeen taattu Neuvostoliiton ja Suomen välisellä rauhansopimuksella 14. lokakuuta 1920. Mainituilla Neuvostoliiton hallituksen asiakirjoilla on määritelty Neuvostoliiton ja Suomen välisten suhteiden perusperiaatteet. Näiden periaatteiden mukaisesti käydään myös nykyisiä neuvotteluja Neuvostoliiton hallituksen ja Suomen hallituksen välillä. Vastoin tendenssimäisiä versioita, joita levittävät piirit, joita ei näköjään kiinnosta rauha Euroopassa, mainittujen neuvottelujen ainoa päämäärä on Neuvostoliiton ja Suomen keskinäisten suhteiden lujittaminen ja molempien maiden ystävällismielisen yhteistyön vahvistaminen Neuvostoliiton ja Suomen turvallisuuden takaamiseksi.”

Tällaisen Neuvostoliiton korkeimman neuvoston puhemiehistön puheenjohtajan selkeän vastauksen jälkeen täytyy olla täysin selvää, että hyvällä tahdolla, Suomen hallitus tulee meidän minimiehdotuksiamme vastaan, jotka paitsi, että ne eivät ole vastoin Suomen kansallisia ja valtiollisia etuja, myös vahvistavat sen ulkoista turvallisuutta ja luovat laajan pohjan maidemme välisille poliittisille ja taloudellisille suhteille.

Muutama sana neuvotteluista Turkin kanssa.

Näiden neuvottelujen luonteesta kirjoitetaan ulkomailla kaikenlaisia perättömiä juttuja. Yksi väittää, että Neuvostoliitto muka vaatii Ardaganin ja Karsin alueiden luovuttamista. Sanomme suoraan, että tämä on puhdasta kuvittelua ja valetta. Toiset väittävät, että Neuvostoliitto muka vaatii Montreux'ssä solmitun kansainvälisen sopimuksen muuttamista ja etuoikeuksia Neuvostoliitolle salmikysymyksessä. Sekin on kuvittelua ja valetta. Itse asiassa puhe oli kahdenvälisen avunantosopimuksen solmimisesta rajoittuen Mustan meren ja salmien alueisiin. Neuvostoliitto katsoi, että tuollaisen sopimuksen solmiminen estää sitä joutumasta tilanteisiin, jotka voisivat vetää sen aseelliseen konfliktiin Saksan kanssa, kyse on ensisijassa tästä, ja toiseksi siitä, että Neuvostoliitolla täytyy olla takeet siitä, ettei Turkki sodan uhan takia päästä muiden kuin Mustan meren alueen valtojen sota-aluksia Bosporin kautta Mustalle merelle.

Neuvostoliittolais-turkkilaiset neuvottelut eivät johtaneet sopimuksen solmimiseen, mutta ne auttoivat selvittämään tai ainakin tunnustelemaan joukkoa meille kiinnostavia poliittisia kysymyksiä. Nykyisessä kansainvälisessä tilanteessa on erityisen tärkeätä tuntea sellaisten valtioiden todelliset kasvot ja politiikka, joiden kanssa vallitsevilla suhteilla on vakava merkitys. Paljon Turkin politiikasta on meille nyt huomattavasti selvempää niin Moskovan neuvottelujen johdosta kuin Turkin hallituksen viimeisten ulkopoliittisten toimenpiteiden seurauksena.

Kuten tunnettua Turkin hallitus katsoi parhaaksi liittää kohtalonsa määrättyyn ryhmittymään eurooppalaisia suurvaltoja, jotka osallistuvat sotaan. Se solmi avunantosopimuksen Englannin ja Ranskan kanssa, jotka ovat jo kaksi kuukautta käyneet sotaa Saksaa vastaan. Samalla Turkki lopullisesti luopui puolueettomuuspolitiikasta ja astui laajenevan eurooppalaisen sodan piiriin. Siihen ovat sangen tyytyväisiä sekä Englanti että Ranska, jotka haluavat, että lisää puolueettomia maita tulee mukaan heidän sotansa piiriin. Emme arvaile, tuleeko Turkki katumaan sitä. (Vilkastumista salissa). Meidän pitää vain huomioida nämä uudet seikat naapurimme ulkopolitiikassa ja tarkkaavaisesti seurata tapahtumien kulkua.

Jos Turkki on nyt sitonut tietyssä määrin kätensä ja on kallistunut itselleen riskaabeliin, sotivista osapuolista toisen tukemiseen, on ilmeistä, että Turkin hallitus tajuaa vastuun, jonka se on näin ottanut itselleen. Mutta tämä ei ole sitä ulkopolitiikkaa, jota Neuvostoliitto harjoittaa ja jonka ansiosta Neuvostoliitto on jo saanut paljon ulkopoliittista menestystä. Neuvostoliitto pitää parhaana tästä lähtienkin jättää kätensä vapaiksi, johdonmukaisesti harjoittaa puolueettomuuspolitiikkaansa eikä vain pidättyä sodan lietsonnasta vaan myös myötävaikuttaa käytettävissä oleviin rauhan palautuspyrkimyksiin. Olemme vakuuttuneita siitä, että rauhan politiikalla, jota Neuvostoliitto horjumatta harjoittaa, on tulevaisuudessa parhaat näkymät. Tätä politiikkaa me tulemme harjoittamaan myös Mustan meren alueella vakuuttuneina siitä, että täysin turvaamme sen asianmukaisen toteutuksen niin kuin Neuvostoliiton ja sille ystävällismielisten valtioiden edut vaativat. (Aplodeja).

Nyt Japanin suhteista.

Viime aikoina Neuvostoliiton ja Japanin suhteissa on tapahtunut tunnettua paranemista. Tämä paraneminen on pantu merkille äskeisestä Moskovan sopimuksesta alkaen. Tämän sopimuksen tuloksena saatiin lopetetuksi tunnettu konflikti Mongolian ja Mantshurian rajalla.

Muutaman kuukauden aikana, tarkemmin sanottuna toukokuussa, kesäkuussa, heinäkuussa, elokuussa ja puoliväliin syyskuuta saakka Nomanhanskin alueella, Mongolian ja Mantshurian rajalla, tapahtui sotatoimia, joihin osallistui japanilais-mantshurialaisia ja neuvostoliittolais-mongolialaisia joukkoja. Taistelutoimiin tänä ajanjaksona osallistui kaikkia aselajeja mukaan lukien ilmavoimia ja raskasta tykistöä ja taistelut saivat joskus sangen verisen luonteen. Ei kenellekään tarpeellinen konflikti vaati meidän puoleltamme suuria uhreja, mutta nämä uhrit olivat monta kertaa suuremmat japanilais-mantshurialaisella puolella. Lopulta Japani kääntyi meidän puoleemme ehdottaen konfliktin lopettamista ja me tulimme innolla Japanin hallitusta vastaan.

Kuten tiedetään, konflikti liittyi Japanin pyrkimykseen ottaa osa Mongolian kansantasavallan alueesta itselleen ja siten väkipakolla siirtää omaksi edukseen Mongolian ja Mantshurian rajaa. Sellaisen yksipuolisen menettelyn täytyi herättää päättäväistä vastarintaa ja osoitti taas kerran miten eri tavalla asiat ovat, kun on kysymyksessä Neuvostoliitto tai sen liittolaiset. Jos onnettomassa Puolan esimerkissä osoitettiin hiljattain, kuinka halpoja eräissä tapauksissa ovat avunantosopimukset, joita jotkin Euroopan suurvallat ovat solmineet (naurua), niin Mongolian ja Mantshurian rajalla osoitettiin aivan muuta. Täällä osoitettiin niiden avunantosopimusten merkitys, joiden alla on Neuvostoliiton nimikirjoitus. (Myrskyisiä, loppumattomia aplodeja).

Mitä tulee mainittuun konfliktiin, niin 15. syyskuuta Moskovassa solmitun sopimuksen tuloksena se lopetettiin ja rauha palasi täysin Mongolian ja Mantshurian rajalle. Samalla otettiin ensimmäinen askel neuvostoliittolais-japanilaisten suhteiden parantamiseksi.

Vuorossa on yhteisen rajakomission muodostaminen neuvostoliittolais-mongolialaisen ja japanilais-mantshurialaisen osapuolen edustajista. Tämän komission tehtävänä on käsitellä joitakin kiistanalaisia rajakysymyksiä. Epäilemättä, jos hyvää tahtoa ei osoita ainoastaan meidän osapuolemme, niin rajakysymysten asiallinen käsittely johtaa myönteiseen tulokseen.

Sen lisäksi löydettiin mahdollisuus aloittaa neuvottelut Neuvostoliiton ja Japanin välisestä kaupasta. On tunnustettava, että neuvostoliittolais-japanilaisen tavaranvaihdon kasvu vastaa molempien valtioiden etuja.

Näytteenä siitä meillä on perusteita puhua ilmiselvistä suhteidemme paranemisista Japanin kanssa. Nyt on vaikeata päätellä, kuinka paljon voi laskea tämän suuntauksen nopean kasvun varaan. Emme ole vielä onnistuneet selvittämään, kuinka tosissaan sille on muokattu maaperää japanilaisissa piireissä. Omalta puoleltamme voimme sanoa, että suhtaudumme positiivisesti sen suuntaisiin japanilaisiin ehdotuksiin, lähestyen heitä poliittisen perusasemamme näkökulmasta ja kantaen huolta rauhan eduista.

Lopuksi muutama sana sotakieltotavarasta ja aseiden viennistä puolueettomista maista sotaakäyviin maihin.

Hiljattain julkaistiin neuvostohallituksen nootti vastauksena Englannin nootteihin 6. ja 11. syyskuuta. Nootissamme esitetään Neuvostoliiton kanta sotakieltotavarakysymykseen ja sanotaan, että neuvostohallitus ei voi laskea sotakieltotavaraksi elintarvikkeita, polttoaineita siviiliväestölle eikä vaatteita ja että kulutustavaroiden vientikielto merkitsee lasten, naisten,vanhusten ja sairaiden tuomitsemista kurjuuteen ja nälkäkuolemaan. Neuvostohallitus sanoo nootissa, että sellaiset kysymyksiä ei voi päättää yksipuolisesti, niin kuin Englanti on tehnyt, vaan valtioiden on ratkaistava ne yksimielisyydellä. Luotamme siihen, että puolueettomat maat ja myös Englannin ja Ranskan yleinen mielipide tunnustavat meidän kantamme oikeudenmukaisuuden ja ryhtyvät toimenpiteisiin, että sotaakäyvien maiden armeijoiden välinen sota ei muuttuisi sodaksi lapsia, naisia, vanhuksia ja sairaita vastaan. Missään tapauksessa maamme, koska se on puolueeton, ei ole kiinnostunut lietsomaan sotaa, vaan ryhtyy kaikkiin toimenpiteisiin tehdäkseen sodasta vähemmän tuhoisan, heikentääkseen sitä ja nopeuttaakseen sen loppumista rauhan eduksi.

Tästä näkökulmasta Amerikan hallituksen päätös kumota kielto (saarto) viedä aseita sotaakäyviin maihin herättää laillisia epäilyjä. Tuskin on epäilystä siitä, että tämä päätös ei saa aikaan sodan heikkenemistä eikä sodan loppumisen lähestymistä, vaan päinvastoin – sodan vahvistumista, kärjistymistä ja pitkittymistä. Tietysti tuollainen päätös voi turvata suuret voitot Amerikan sotateollisuudelle. Mutta kysymys kuuluu: voiko tämä asiaintila oikeuttaa kumoamaan kiellon viedä aseita Amerikasta? On selvää, ettei voi.

Kansainvälinen tilanne on nykyään tällainen. Tällaiset ovat Neuvostoliiton ulkopolitiikan perusteet. (Myrskyisiä, loppumattomia aplodeja, välillä kunnianosoituksia. Kaikki kansanedustajat nousevat seisomaan).


Lähde: Työläisten ja talonpoikien punaisen armeijan (RKKA) poliittisen hallinnon julkaisu "RKKA:n propagandatyöntekijä ja agitaattori" ("ПРОПАГАНДИСТ И АГИТАТОР РККА" - Орган политического управления РККА), Moskova, nro 21, marraskuu 1939. (Oldgazette.ru). Käännöksen on ystävällisesti tehnyt käytettäväkseni Lahja Huovila.


Talvisota | Suomi Neuvostoliiton ulkopolitiikassa 1939-1940.